Ilmoitus julkaistiin Uusi
Suometar -lehdessä 5.6.1892. Vain noin viikkoa aiemmin oli Mikkelin
tyttökoulusta saanut päättötodistuksensa nuori tyttö, joka tulevaisuuttaan
pohtien oli kirjoittanut päiväkirjaansa:
Nyt on tämä osa päiväkirjastani päättynyt. Nyt en enää tästä lähtien tule kirjoittamaan kouluasioista, opettajistani ja rakkaudestani heihin, nyt on minulla vakavampiakin asioita ajatettavana. Mitähän odottaakaan minua maailmassa, mitähän saankaan siellä kohdata.
Kolme
kuukautta myöhemmin tämä samainen tyttö saapui Haapavedelle. Hän oli 17-vuotias
Anni Swan, joka myöhemmin tuli tunnetuksi lasten- ja nuortenkirjailijana,
toimittajana ja suomentajana, suomalaisen tyttökirjallisuuden äitinä.
Ensimmäistä
kertaa elämässään Anni Swan oli omillaan, erossa vanhemmistaan ja
sisaruksistaan. Hän ei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta olipa
edessä mitä tahansa vaivoja ja vastoinkäymisiä, hän aikoi kohdata ne rohkeasti
ja Jumalaan luottavaisesti, uskaliaasti eteenpäin astuen.
Haapavedellä,
kaukana kaikista rakkaista odotti rovasti Pöyhösen perhe. Perhe oli asunut paikkakunnalla
jo kuutisen vuotta ja kohdannut sinä aikana koettelemuksia. Koko Suomea ja
erityisesti Pohjanmaata piinanneet nälkävuodet olivat jättäneet jälkensä ihmisiin.
Lisäksi Haapavedellä oli raivonnut lavantautiepidemia, johon oli sairastunut
koko perhe. Perheen emäntä ruustinna Nora Pöyhönen oli taudin jäljiltä
heikkokuntoinen ja uupunut. Isäntä, rovasti Juho Pöyhönen oli puolestaan lupautunut
takuumieheksi ja joutunut itse maksajaksi, ja kun vaadittua summaa ei
häneltäkään ollut löytynyt, oli osa pappilan huonekaluista jouduttu
ulosmittaamaan. Keväällä 1892 rovasti Pöyhönen oli peräti konkurssissa. Tunnelma
Haapaveden pappilassa oli apea ja synkkä. Koti-ikävä vaivasi Annia.
Oi kuinka ikävä, kuinka äärettömän ikävä omaisteni luo minulla ensin oli ja vieläkin on. Tuntuu niin kauhealta ajatella olevansa kaukana heistä. Oi jospa Jumala vaan tahtoisi suojella heitä, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi niin kauvan kun olen heistä erillään.
Kaiku 20.4.1892. |
Myös
asettuminen oppilaasta opettajan asemaan tuntui vaivalloiselta. Työtä kuitenkin
riitti, ja opetus aloitettiin joka päivä aamukahdeksalta ja lopetettiin vasta
kolmelta iltapäivällä. Pöyhösen perheessä oli kuusi lasta, joista nuorimmainen
oli vasta alle kaksivuotias. Ruustinna Nora Pöyhönen oli juuri perustanut
Haapaveden lapsille kasvitarhayhdistyksen. Puutarhan hoito vaati paljon työtä,
ja lisäksi hän matkusteli ahkerasti. Sitkeästi Anni yritti kotiutua uuteen
asuinpaikkaansa. Sisarelleen Lyylille hän kuvaili Haapaveden pappilaa enemmälti
valittamatta.
Täällä on salissa flygeli joten voin soittaa vähäisen vaikka kyllä se jo on jotenkin vanhaa. Täällä on alhaalla kuusi huonetta ja kyökki ja ylhäällä kaksi vinttikamaria. Toisessa asun minä ja toisessa on koulumme. Minun oppilaani ovat niin hyviä lapsia, jotta ovat kuuluisat koko pitäjässä vieläpä muuallakin.
Sisarelleen
hän ei paljastanut niitä synkkiä ajatuksiaan, mutta päiväkirjalleen hän uskoi
pelkonsa ja huolensa. Erityisesti häntä mietitytti syksy ja tuleva talvi.
Syksyä ulkona, syksyä omassa sydämessäni. (…) Minkähänlainen tämä talvi on oleva?
Herrasväkeä
ja seuraelämää Haapavedellä oli maalaispitäjäksi kohtalaisesti. Kukaan
paikkakunnan silmäätekevistä ei kuitenkaan herättänyt erityistä sympatiaa.
Läheisimmältä tuntui ruustinna Pöyhönen, joka Annin mukaan oli niin viisas ja
intelligentti, ettei heiltä koskaan puuttunut puheenaiheita. Ruustinna ei
myöskään ollut sitä tavallista juoruilevaa akkaväkeä vaan viihtyi Annin tavoin
paremmin herraseurassa.
Meidän lähimpiä naapurejamme on tirehtöri Elfvingin perhe, johon kuuluvat herra, rouva, kaksi lasta ja kotiopettajatar neiti Hägg (…) Nuoria tyttöjä on täällä vielä Levonius’en tytöt, Maiju ja Miisi, tuon tohtori Levonius’en sisaria. On täällä paljon muitakin säätyläisiä muiden muassa maisteri Ahlmanin perhe, jossa nuori rouva on ruotsalainen, siellä olimme juuri tänään. Lähellä heitä on apteekkarin perhe, joita on herra, rouva, viisi lasta ja kaksi apteekkari herraa, Laurén ja Eslin.
Nora Pöyhönen. Kuva: Haapaveden kotiseutuyhdistys |
Paikkakunnan
nuorukaisilta ei uusi tulokas jäänyt huomaamatta. Apteekkarin molemmat nuoret
proviisorit kiinnostuivat kotiopettajattaresta, ja pian tämä olikin kiperän
paikan edessä:
Olen niin tyytymätön, niin harmissani ja levoton itseni suhteen. Minkä vuoksi nuo molemmat juuri minua pyytää kävelylle? Olisiko minulla ehkä väärä, liian vapaa käytös. Tietysti teen tällä kertaa samalla tapaa kuin viimein, en mene luonnollisesti. Kuinka erilaiset he kuitenkin ovat molemmat. Hän, niin vakava, kunnollinen ja rehellinen, tuo toinen, pelkään jotenkin pintapuolinen ja kevyt. Edelliseen panen paljon enemmän arvoa mutta sen onkin kaikki. Jälkimmäiseen täytyy tunnustaa, alan jo kyllästyä, puhuu liian paljon.
Nuoria
proviisoreita ei voinut olla vältellä, sillä apteekkari Hasselblatin kotona
pidettiin lauluseuroja. Muita iltarientoja olivat ompeluseurat, joita
järjestettiin hätää kärsivien hyväksi. Kolmen kilometrin päässä Tialassa asui
puolestaan maanmittari Castrén perheineen, joka oli ystävällistä väkeä. Sinnikkäästi
paikkakunnan herrasväki yrittikin saattaa nuoria yhteen, ja eräänä iltana rouva
Gallén ja proviisori Laurén tulivat hakemaan Annia Levoniukselle Huiskaan:
Täti Gallén esitteli siellä, että me nuoret tulisimme sinuiksi Laurénin kanssa… Se on muuten hyvin koomillista sen Laurénin kanssa, että luulen että useat näistä tytöistä ovat vähän pikissä häneen.
Talvi
1891 oli harvinaisen ankara. Jo hyvissä ajoin ennen joulua Anni kirjoitti
sisarelleen Lyylille ja pyysi tätä lähettämään vanhan talvipalttoon
Haapavedelle, koska hienompi takki olisi pahentunut lumessa kahlatessa.
Lähestyvä joulu huolestutti Annia, sillä joulunvietto erossa omaisista ja
rakkaista tuntui oudolta. Vieraana, tuntemattomien vieraiden luona hän oli
joutunut tukahduttamaan monen monta huokausta ja pidättää ihmisten
välinpitämättömyyden kirvoittamaa kyyneltä.
Tilanteen
pelasti Anni Swanin isän täti, Nivalan rovastin leski Vendla Petterson, joka
kutsui Annin luokseen viettämään joulua. Vastaanotto Nivalassa oli lämmin, ja
joulun tunnelma oli sydämellinen. Juhla-aterialla pöytään katettiin
talkkunajauhoista pyöritettyjä palleroita, sianihraa, ohraryynipuuroa ja
kullankeltaisiksi paistettuja juustoviipaleita. Pakkanen oli niin
kova, ettei pappilan väki uskaltautunut joulukirkkoon ja pastorikin joutui
lopettamaan aattoaamun hartauden lyhyeen. Uudenvuodenyönä Anni kirjoitti
päiväkirjaansa onnellisena:
Kaikki ovat jo unen helmoissa, minä yksin valvon odotellen uuden vuoden sisään tuloa. Ja kuulen 93:n siipien suhinan. Se kiitää eteenpäin levitetyin siivin helmassaan kaikki tulevan vuoden surut ja ilot, onnet ja onnettomuudet. Pikaisesti kulkee viisarini kellossa eteenpäin. Vanha vuosi perääntyy lapsen tieltä jättäen sille sijaa.
Anni Swanin päiväkirja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. |
Vuoden
1893 aloitti Annin 18-vuotissyntymäpäivä ja paluu Haapavedelle. Opinnot käynnistyivät
leppoisasti, sillä lapset olivat joulun aikana sairastuneet vesirokkoon.
Koti-ikävä vaivasi edelleen, ja Anni mietti, miten hän jaksaisi lukukauden loppuun
saakka.
Kevättalvella
Haapavedellä hiihdettiin, ja myös Anni suunnitteli ryhtyvänsä hiihtämään
ahkerasti. Saihan paikkakunnalta hyviä, kolme ja puoli metriä pitkiä suksia
neljän markan hintaan. Kevättalvella 1892 järjestettiin Kirkkojärven jäällä kilpahiihdot.
Tai piti järjestää, sillä kilpailupäivä sattui rukouspäiväksi, joten poliisi
kielsi lystinpidon. Poliisin sana ei paljon painanut, ja kiellosta huolimatta
kilpailu järjestettiin. Ensimmäisen palkinnon sai Ritola, toisen Luomajoki ja
kolmannen Eetu Kääriä.
Oli niin hauska nähdä heidän hiihtävän. He hiihtivät aivan meidän ikkunan alla. Ritola oli niin muhkea valkoisessa trikoopuvussaan valkea lakki päässä.
Koti-ikävästä
huolimatta aika kului. 18.3. Anni Swan kirjoitti päiväkirjaansa, miten kevät eteni
huomaa vauhtia, ja pälvet pilkistivät esiin monin paikoin. Aurinko paistoi niin
kirkkaasti, että sydän oikein sykkäili riemusta. Toukokuun lähestyessä kiireet
Haapaveden pappilassa lisääntyivät entisestään, sillä Vapun päivänä alkaisi
puutarhakoulu, johon oli jo ilmoittautunut useita oppilaita. Puutarhakoulusta
Anni kirjoitti päiväkirjaansa:
Kyllä kai täällä syntyy sellainen puuha jotta peloittaa jo nyt.
Paakkila kesällä 2017. Kuva: Seppo Aho |
Viimein
lukukausi päättyi, ja Anni pääsi palaamaan kotiin rakkaimpiensa luokse. Vaikka
Haapavedellä vietetty aika oli ollut raskasta ja ikävä oli vaivannut koko
vuoden, se oli epäilemättä kasvattanut 17-vuotiasta tyttöä. Haapavesi ja sen
asukkaat jäivät tulevan kirjailijan mieleen ja palasivat tuotantoon erilaisten
tarinoiden ja henkilöhahmojen muodossa. Esimerkiksi vahvasti
omaelämäkerrallinen Kaarinan kesäloma
voidaan rinnastaa Anni Swanin Haapavedellä viettämään vuoteen.
Ei ainoakaan kaipauksen ja surun pisara päässyt sekoittamaan sitä iloa, jonka tunsin sieltä päästessäni. Paljon olen siellä kärsinyt mutta hyvää se vaikutti ja kiitollisuudella tulen aina sitä aikaa muistamaan.
Lähteitä ja lisää lukemista:
Arjava,
Hellevi 2007: Swanin tytöt.
Kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. Helsinki: Tammi.
Manninen,
Antero 1995: Mustat joutsenet ja heidän
jälkipolvensa – Swanin sisarusten kirjeitä: kokemuksia, elämyksiä ja ajatuksia
itsenäisessä Suomessa. SKS.
SKS
KIA, Anni Swanin arkisto. Ce Päiväkirjat ja kalenterit. Kotelo 4.
SKS
KIA, Anni Swanin arkisto.
Cb
Omaelämäkerralliset kirjoitukset ja muut muistelmat. Kotelo 4.
SKS,
KIA, Anni Swanin arkisto.
SKS
KIA, Lyyli Swanin arkisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti