maanantai 18. joulukuuta 2017

Ollilan talon tarina


Kun Heikki Ollila 1910-luvulla matkusti Amerikkaan, talo autioitui väliaikaisesti. Tyhjilleen se ei jäänyt, sillä taloon asettui asumaan kummitus. Kun Heikki palasi Amerikasta, kummitus aloitti yölliset vaellukset. Öisin välikatolta kantautuivat askelten äänet alakertaan, ja vaikka äänten aiheuttajaa käytiin kerta toisensa etsimässä, mitään ei löytynyt. Talonväelle kummitus oli tuttu, mutta tukinuittajat, matkalaiset ja muut satunnaiset yöpyjät saattoivat ääniä pelästyä.

Kummitus jatkoi retkiään, ja kun savupiippua ryhdyttiin aikojen päästä korjaamaan, työmiehet tekivät löydön – Raamatun sivuun käärittyjä luita. Syntyi yleinen hämmennys, eikä kukaan tiennyt, mitä löydölle pitäisi tehdä. Kesken kaaoksen löytö päätyi poltettavaksi. Vanha kansa kuitenkin tiesi ratkaisun vääräksi, sillä taikakalun polttaminen tekisi piilottajan hulluksi. Jos taikakalu sen sijaan olisi heitetty virtaavaan veteen, piilottaja olisi tullut tunnustamaan tekonsa.

Tämä kummitusjuttu, jota Haapavedellä Mieluskosken kylässä, Ollilan tilalla nro 29 syntyneet isäni ja isoäitini kertoivat, oli lapsuuteni kiehtovimpia tarinoita. Siihen aikaa Ollila oli autio ja harmaantunut mutta silti vaikuttavan ylhäinen syrjäisestä sijainnistaan huolimatta.


Ollila noin 1930-luvulla

Ollilan historia alkaa Oulaisista, läheltä nykyistä Piipsjärven uimarantaa, missä Aholan tilalla asuivat Lauri Matinpoika ja Karin Ollintytär kahdeksan lapsensa kanssa. Elettiin 1700-luvun loppupuolta, voimakkaan uudisasutuksen aikaa. Tiedossa ei ole, eikö Aholan tila enää riittänyt elättämään perhettä vai eikö perhe selvinnyt veroista. Piipsjärveltä perhe kuitenkin päätyi muiden leipiin Haapavedelle. Yhdeksäs lapsi Maria kastettiin Haapavedellä vuonna 1775 nimellä Pyrrö ja kymmenentenä syntynyt poika Elias vuonna 1778 nimellä Kurki.

Vuonna 1781 Haapaveden seurakunnan rippikirjoihin ilmestyi Mäyränojan uudistila, joka tunnettiin myös nimellä Ollila. Mäyränoja-nimestä on helppo päätellä, että kyseessä on sama, isoäitini ja isäni syntymäkoti. Uudistilan isäntänä oli virallisesti Lauri Matinpoika Ahola, mutta viidenkymmenen vuoden iässä vuodet alkoivat kenties jo painaa sen verran, että tila korvamerkittiin vanhimmalle pojalle Olli Laurinpojalle nimeämällä se hänen mukaansa Ollilaksi.

Ollilan ensimmäisiä asukkaita vuosien 1781-1787 rippikirjassa.
Kuva: Digitaaliarkisto

Lähimmät kylät olivat Oulaisten Matkaniva ja Haapaveden Mieluskoski, molemmat liki viiden kilometrin tiettömän taipaleen takana. Välimatkasta huolimatta Ollilan nuorelle isännälle löytyi emäntä naapurikylästä, ja vuonna 1782 vihittiin Olli Laurinpoika ja Maria Antintytär Ollanketo Mieluskosken kylästä. Joulukuussa 1783 Ollilan uudistilalla syntyi ensimmäinen lapsi, Karin Ollintytär Ollila. Lapsia syntyi pariskunnalle viisi. Heidän lisäkseen tilalla asui leskiäiti Karin Ollintytär ja yhteensä kahdeksan Ollin sisarusta. Elämä erämaan keskellä oli vilkasta.

1800-luvun taitteessa Ollilaan ilmestyi yhtiömieheksi Ollin sisaren mies Esko Laurinpoika Pirkola. Olli Laurinpoika luovutti tilan isännyyden yhtiömiehelle ja veljelleen Matille ja siirtyi itse viljelemään Ansalehdon tilaa Mieluskosken kylälle.

Samoihin aikoihin kylässä alkoi isojako, ja myös Ollilan tilukset kartoitettiin tarkasti. Vuoden 1802 uudistuskartassa Ollila on edelleen tiettömän taipaleen takana. Vain Rytkynkylän suunnasta johtaa Mäyränojan varteen pahainen polku. Kovin synkät metsät eivät taloa kuitenkaan ympäröineet, sillä metsät olivat siellä täällä palaneet maata myöten. Toisaalla taas levittäytyivät niityksi ja pelloiksi kelpaamattomat männikköiset suot. Rakennuksia Ollilaan kuului kaksi, ja ne sijaitsivat hieman nykyisestä talosta kaakkoon.

Ollila vuoden 1802 uudistuskartassa.
Kuva: Digitaaliarkisto

Tiluksia mitattiin jälleen vuonna 1837, jolloin Ollilaan saapui maanmittari Gustaf Reinhold Lindström valantehneiden miesten kanssa tarkistamaan tilan verotusta. Maanmittarin arvio tilasta ei ollut järin mairitteleva: Pellot olivat köyhää ja kivistä hiekkamaata tai vaihtoehtoisesti savisia ja ilman mainittavaa määrää ruokamultaa. Niityt soistuvia ja kivisiä. Metsää sentään riitti, joten suuri osa elannosta saatiin luultavasti tervanpoltosta. Tästä kielivät lukuisat tervahaudat Ollilanperän metsissä.

Ollila vuoden 1837 maanmittaustoimituksessa.

Mittausten mukaan tilaan kuului 15 tynnyrinalaa eli hieman yli 7 hehtaaria heikosti tuottavaa peltoa, 125 tynnyrinalaa ja 31 kapanalaa eli noin 62 hehtaaria niittymaata, jolta saatiin kehnolaatuista heinää. Metsämaata sen sijaan oli 822 tynnyrinalaa ja 20 kapanalaa eli noin 400 hehtaaria. Laskelmat osoittivat Ollilan kuudennesmanttaalin arvoiseksi, mutta koska viljelysmaaksi kelvollista maata ei ollut kovin runsaasti, isännät saivat hienoisen verohelpotuksen. Vuodesta 1837 Ollilan vuosittainen vero olisi 1 hopearupla ja 78,5 kopeekkaa.

Ollilan pellot eivät olleet järin viljavia - åker bestående af mager sand jord på stenig sand grund.
Kuva: Kansallisarkisto

1800-luvun puolivälin tienoilla Ollilan isäntä eli verojen maksaja vaihtui useaan otteeseen, kunnes 30. huhtikuuta 1861 isännyys luovutettiin Heikki Juhonpoika Nurmelle Haapajärven kylästä ja Tuomas Tuomaanpoika Äijälälle Rantsilasta. Sopimus oli ehdollinen. Asiasta kuulutettaisiin vielä kihlakunnan kirkoissa, sillä valitusaikaa oli kaksi kuukautta. Valituksia ei kuulunut, ja näin Ollila oli saanut jälleen uudet isännät.

Muutaman vuoden Ollilaa viljeltyään Heikki Juhonpoika ja Tuomas Tuomaanpoika ryhtyivät toimeen ja anoivat kruununtilan muuttamista perintötilaksi, minkä jälkeen tila kulkisi perintönä isältä pojalle. Elettiin vuotta 1862. Tuolloin Ollilaan kuului yksi talo ja tiluksia neljännesmanttaalin arvosta. Rahana tilan verotusarvo oli 30 markkaa. Metsäveroa maksettiin 5 markkaa ja 88 penniä. Perinnöksiostohinta oli lähes viiden vuoden veroja vastaava summa, 140 markkaa ja 84 penniä, mutta maksuaikaa oli kymmenen vuotta.

Tällä leimalla vahvistettiin Ollilan perinnöksiosto vuonna 1862.

1870-luvulla Ollila vaihtoi jälleen omistajaa. Uudeksi isännäksi tuli Aappo Jääskelä Ollalasta, Ainalin kylästä. Vaikka Aappo ei nähtävästi ollut samaa sukua Ollilan perustajien kanssa, tila päätyi kuin päätyikin vanhan alkuperäisen suvun haltuun, kun Aapon poika Heikki Ollila avioitui Kaisa Huikarin kanssa. Tiesikö Kaisa taloon miniäksi tullessaan, että hänen isoisänsä isoisä oli ollut Ollilan ensimmäinen isäntä ja talolle nimensä antanut Olli Laurinpoika Ahola? Ehkä tiesikin, mutta nykypolville asti ei tieto sukuyhteydestä ole kulkeutunut.

Vuonna 2017 Ollila on asuttu ja täynnä elämää. Ja vaikka vanha talo valittaa ja vaikeroi, kummituksesta ei tiettävästi enää ole jälkeäkään.

Ollila kesällä 2003.
Lähteitä ja lisää lukemista:

Digitaaliarkisto
Oulaisten seurakunnan rippikirja 1764-1770
Haapaveden seurakunnan rippikirja 1781-1787
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Storskifteskarta med delningsbeskrivning 1802-1802

Kansallisarkisto
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, F6:9/1-55 Mieluskoski; N:o 29 Ollila. 1837.
DH:7 Oulun läänin perintökirjataltiot. 1863.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti