Ollilan talon tarina

Kun Heikki Ollila 1910-luvulla matkusti Amerikkaan, talo autioitui väliaikaisesti. Tyhjilleen se ei jäänyt, sillä taloon asettui asumaan kummitus. Kun Heikki palasi Amerikasta, kummitus aloitti yölliset vaellukset. Öisin välikatolta kantautuivat askelten äänet alakertaan, ja vaikka äänten aiheuttajaa käytiin kerta toisensa etsimässä, mitään ei löytynyt. Talonväelle kummitus oli tuttu, mutta tukinuittajat, matkalaiset ja muut satunnaiset yöpyjät saattoivat ääniä pelästyä.

Kummitus jatkoi retkiään, ja kun savupiippua ryhdyttiin aikojen päästä korjaamaan, työmiehet tekivät löydön – Raamatun sivuun käärittyjä luita. Syntyi yleinen hämmennys, eikä kukaan tiennyt, mitä löydölle pitäisi tehdä. Kesken kaaoksen löytö päätyi poltettavaksi. Vanha kansa kuitenkin tiesi ratkaisun vääräksi, sillä taikakalun polttaminen tekisi piilottajan hulluksi. Jos taikakalu sen sijaan olisi heitetty virtaavaan veteen, piilottaja olisi tullut tunnustamaan tekonsa.

Tämä kummitusjuttu, jota Haapavedellä Mieluskosken kylässä, Ollilan tilalla nro 29 syntyneet isäni ja isoäitini kertoivat, oli lapsuuteni kiehtovimpia tarinoita. Siihen aikaa Ollila oli autio ja harmaantunut mutta silti vaikuttavan ylhäinen syrjäisestä sijainnistaan huolimatta.

Ollila noin 1930-luvulla

Ollilan historia alkaa Oulaisista, läheltä nykyistä Piipsjärven uimarantaa, missä Aholan tilalla asuivat Lauri Matinpoika ja Karin Ollintytär kahdeksan lapsensa kanssa. Elettiin 1700-luvun loppupuolta, voimakkaan uudisasutuksen aikaa. Tiedossa ei ole, eikö Aholan tila enää riittänyt elättämään perhettä vai eikö perhe selvinnyt veroista. Piipsjärveltä perhe kuitenkin päätyi muiden leipiin Haapavedelle. Yhdeksäs lapsi Maria kastettiin Haapavedellä vuonna 1775 nimellä Pyrrö ja kymmenentenä syntynyt poika Elias vuonna 1778 nimellä Kurki.

Vuonna 1781 Haapaveden seurakunnan rippikirjoihin ilmestyi Mäyränojan uudistila, joka tunnettiin myös nimellä Ollila. Mäyränoja-nimestä on helppo päätellä, että kyseessä on sama, isoäitini ja isäni syntymäkoti. Uudistilan isäntänä oli virallisesti Lauri Matinpoika Ahola, mutta viidenkymmenen vuoden iässä vuodet alkoivat kenties jo painaa sen verran, että tila korvamerkittiin vanhimmalle pojalle Olli Laurinpojalle nimeämällä se hänen mukaansa Ollilaksi.

Ollilan ensimmäisiä asukkaita vuosien 1781-1787 rippikirjassa.
Kuva: Digitaaliarkisto

Lähimmät kylät olivat Oulaisten Matkaniva ja Haapaveden Mieluskoski, molemmat liki viiden kilometrin tiettömän taipaleen takana. Välimatkasta huolimatta Ollilan nuorelle isännälle löytyi emäntä naapurikylästä, ja vuonna 1782 vihittiin Olli Laurinpoika ja Maria Antintytär Ollanketo Mieluskosken kylästä. Joulukuussa 1783 Ollilan uudistilalla syntyi ensimmäinen lapsi, Karin Ollintytär Ollila. Lapsia syntyi pariskunnalle viisi. Heidän lisäkseen tilalla asui leskiäiti Karin Ollintytär ja yhteensä kahdeksan Ollin sisarusta. Elämä erämaan keskellä oli vilkasta.

1800-luvun taitteessa Ollilaan ilmestyi yhtiömieheksi Ollin sisaren mies Esko Laurinpoika Pirkola. Olli Laurinpoika luovutti tilan isännyyden yhtiömiehelle ja veljelleen Matille ja siirtyi itse viljelemään Ansalehdon tilaa Mieluskosken kylälle.

Samoihin aikoihin kylässä alkoi isojako, ja myös Ollilan tilukset kartoitettiin tarkasti. Vuoden 1802 uudistuskartassa Ollila on edelleen tiettömän taipaleen takana. Vain Rytkynkylän suunnasta johtaa Mäyränojan varteen pahainen polku. Kovin synkät metsät eivät taloa kuitenkaan ympäröineet, sillä metsät olivat siellä täällä palaneet maata myöten. Toisaalla taas levittäytyivät niityksi ja pelloiksi kelpaamattomat männikköiset suot. Rakennuksia Ollilaan kuului kaksi, ja ne sijaitsivat hieman nykyisestä talosta kaakkoon.

Ollila vuoden 1802 uudistuskartassa.
Kuva: Digitaaliarkisto

Tiluksia mitattiin jälleen vuonna 1837, jolloin Ollilaan saapui maanmittari Gustaf Reinhold Lindström valantehneiden miesten kanssa tarkistamaan tilan verotusta. Maanmittarin arvio tilasta ei ollut järin mairitteleva: Pellot olivat köyhää ja kivistä hiekkamaata tai vaihtoehtoisesti savisia ja ilman mainittavaa määrää ruokamultaa. Niityt soistuvia ja kivisiä. Metsää sentään riitti, joten suuri osa elannosta saatiin luultavasti tervanpoltosta. Tästä kielivät lukuisat tervahaudat Ollilanperän metsissä.

Ollila vuoden 1837 maanmittaustoimituksessa.

Mittausten mukaan tilaan kuului 15 tynnyrinalaa eli hieman yli 7 hehtaaria heikosti tuottavaa peltoa, 125 tynnyrinalaa ja 31 kapanalaa eli noin 62 hehtaaria niittymaata, jolta saatiin kehnolaatuista heinää. Metsämaata sen sijaan oli 822 tynnyrinalaa ja 20 kapanalaa eli noin 400 hehtaaria. Laskelmat osoittivat Ollilan kuudennesmanttaalin arvoiseksi, mutta koska viljelysmaaksi kelvollista maata ei ollut kovin runsaasti, isännät saivat hienoisen verohelpotuksen. Vuodesta 1837 Ollilan vuosittainen vero olisi 1 hopearupla ja 78,5 kopeekkaa.

Ollilan pellot eivät olleet järin viljavia - åker bestående af mager sand jord på stenig sand grund.
Kuva: Kansallisarkisto

1800-luvun puolivälin tienoilla Ollilan isäntä eli verojen maksaja vaihtui useaan otteeseen, kunnes 30. huhtikuuta 1861 isännyys luovutettiin Heikki Juhonpoika Nurmelle Haapajärven kylästä ja Tuomas Tuomaanpoika Äijälälle Rantsilasta. Sopimus oli ehdollinen. Asiasta kuulutettaisiin vielä kihlakunnan kirkoissa, sillä valitusaikaa oli kaksi kuukautta. Valituksia ei kuulunut, ja näin Ollila oli saanut jälleen uudet isännät.

Muutaman vuoden Ollilaa viljeltyään Heikki Juhonpoika ja Tuomas Tuomaanpoika ryhtyivät toimeen ja anoivat kruununtilan muuttamista perintötilaksi, minkä jälkeen tila kulkisi perintönä isältä pojalle. Elettiin vuotta 1862. Tuolloin Ollilaan kuului yksi talo ja tiluksia neljännesmanttaalin arvosta. Rahana tilan verotusarvo oli 30 markkaa. Metsäveroa maksettiin 5 markkaa ja 88 penniä. Perinnöksiostohinta oli lähes viiden vuoden veroja vastaava summa, 140 markkaa ja 84 penniä, mutta maksuaikaa oli kymmenen vuotta.

Tällä leimalla vahvistettiin Ollilan perinnöksiosto vuonna 1862.

1870-luvulla Ollila vaihtoi jälleen omistajaa. Uudeksi isännäksi tuli Aappo Jääskelä Ollalasta, Ainalin kylästä. Vaikka Aappo ei nähtävästi ollut samaa sukua Ollilan perustajien kanssa, tila päätyi kuin päätyikin vanhan alkuperäisen suvun haltuun, kun Aapon poika Heikki Ollila avioitui Kaisa Huikarin kanssa. Tiesikö Kaisa taloon miniäksi tullessaan, että hänen isoisänsä isoisä oli ollut Ollilan ensimmäinen isäntä ja talolle nimensä antanut Olli Laurinpoika Ahola? Ehkä tiesikin, mutta nykypolville asti ei tieto sukuyhteydestä ole kulkeutunut.

Vuonna 2017 Ollila on asuttu ja täynnä elämää. Ja vaikka vanha talo valittaa ja vaikeroi, kummituksesta ei tiettävästi enää ole jälkeäkään.

Ollila kesällä 2003.

Lähteitä ja lisää lukemista:

Digitaaliarkisto
Oulaisten seurakunnan rippikirja 1764-1770
Haapaveden seurakunnan rippikirja 1781-1787
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Storskifteskarta med delningsbeskrivning 1802-1802

Kansallisarkisto
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, F6:9/1-55 Mieluskoski; N:o 29 Ollila. 1837.
DH:7 Oulun läänin perintökirjataltiot. 1863.

Kotiopettajattaren kirjeet

Ilmoitus julkaistiin Uusi Suometar -lehdessä 5.6.1892. Vain noin viikkoa aiemmin oli Mikkelin tyttökoulusta saanut päättötodistuksensa nuori tyttö, joka tulevaisuuttaan pohtien oli kirjoittanut päiväkirjaansa:

Nyt on tämä osa päiväkirjastani päättynyt. Nyt en enää tästä lähtien tule kirjoittamaan kouluasioista, opettajistani ja rakkaudestani heihin, nyt on minulla vakavampiakin asioita ajatettavana. Mitähän odottaakaan minua maailmassa, mitähän saankaan siellä kohdata.

Kolme kuukautta myöhemmin tämä samainen tyttö saapui Haapavedelle. Hän oli 17-vuotias Anni Swan, joka myöhemmin tuli tunnetuksi lasten- ja nuortenkirjailijana, toimittajana ja suomentajana, suomalaisen tyttökirjallisuuden äitinä.

Ensimmäistä kertaa elämässään Anni Swan oli omillaan, erossa vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Hän ei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta olipa edessä mitä tahansa vaivoja ja vastoinkäymisiä, hän aikoi kohdata ne rohkeasti ja Jumalaan luottavaisesti, uskaliaasti eteenpäin astuen.

Haapavedellä, kaukana kaikista rakkaista odotti rovasti Pöyhösen perhe. Perhe oli asunut paikkakunnalla jo kuutisen vuotta ja kohdannut sinä aikana koettelemuksia. Koko Suomea ja erityisesti Pohjanmaata piinanneet nälkävuodet olivat jättäneet jälkensä ihmisiin. Lisäksi Haapavedellä oli raivonnut lavantautiepidemia, johon oli sairastunut koko perhe. Perheen emäntä ruustinna Nora Pöyhönen oli taudin jäljiltä heikkokuntoinen ja uupunut. Isäntä, rovasti Juho Pöyhönen oli puolestaan lupautunut takuumieheksi ja joutunut itse maksajaksi, ja kun vaadittua summaa ei häneltäkään ollut löytynyt, oli osa pappilan huonekaluista jouduttu ulosmittaamaan. Keväällä 1892 rovasti Pöyhönen oli peräti konkurssissa. Tunnelma Haapaveden pappilassa oli apea ja synkkä. Koti-ikävä vaivasi Annia. 

Oi kuinka ikävä, kuinka äärettömän ikävä omaisteni luo minulla ensin oli ja vieläkin on. Tuntuu niin kauhealta ajatella olevansa kaukana heistä. Oi jospa Jumala vaan tahtoisi suojella heitä, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi niin kauvan kun olen heistä erillään.

Kaiku 20.4.1892.

Myös asettuminen oppilaasta opettajan asemaan tuntui vaivalloiselta. Työtä kuitenkin riitti, ja opetus aloitettiin joka päivä aamukahdeksalta ja lopetettiin vasta kolmelta iltapäivällä. Pöyhösen perheessä oli kuusi lasta, joista nuorimmainen oli vasta alle kaksivuotias. Ruustinna Nora Pöyhönen oli juuri perustanut Haapaveden lapsille kasvitarhayhdistyksen. Puutarhan hoito vaati paljon työtä, ja lisäksi hän matkusteli ahkerasti. Sitkeästi Anni yritti kotiutua uuteen asuinpaikkaansa. Sisarelleen Lyylille hän kuvaili Haapaveden pappilaa enemmälti valittamatta.

Täällä on salissa flygeli joten voin soittaa vähäisen vaikka kyllä se jo on jotenkin vanhaa. Täällä on alhaalla kuusi huonetta ja kyökki ja ylhäällä kaksi vinttikamaria. Toisessa asun minä ja toisessa on koulumme. Minun oppilaani ovat niin hyviä lapsia, jotta ovat kuuluisat koko pitäjässä vieläpä muuallakin.

Sisarelleen hän ei paljastanut niitä synkkiä ajatuksiaan, mutta päiväkirjalleen hän uskoi pelkonsa ja huolensa. Erityisesti häntä mietitytti syksy ja tuleva talvi.

Syksyä ulkona, syksyä omassa sydämessäni. (…) Minkähänlainen tämä talvi on oleva?

Herrasväkeä ja seuraelämää Haapavedellä oli maalaispitäjäksi kohtalaisesti. Kukaan paikkakunnan silmäätekevistä ei kuitenkaan herättänyt erityistä sympatiaa. Läheisimmältä tuntui ruustinna Pöyhönen, joka Annin mukaan oli niin viisas ja intelligentti, ettei heiltä koskaan puuttunut puheenaiheita. Ruustinna ei myöskään ollut sitä tavallista juoruilevaa akkaväkeä vaan viihtyi Annin tavoin paremmin herraseurassa.

Meidän lähimpiä naapurejamme on tirehtöri Elfvingin perhe, johon kuuluvat herra, rouva, kaksi lasta ja kotiopettajatar neiti Hägg (…) Nuoria tyttöjä on täällä vielä Levonius’en tytöt, Maiju ja Miisi, tuon tohtori Levonius’en sisaria. On täällä paljon muitakin säätyläisiä muiden muassa maisteri Ahlmanin perhe, jossa nuori rouva on ruotsalainen, siellä olimme juuri tänään. Lähellä heitä on apteekkarin perhe, joita on herra, rouva, viisi lasta ja kaksi apteekkari herraa, Laurén ja Eslin.

Nora Pöyhönen.
Kuva: Haapaveden kotiseutuyhdistys

Paikkakunnan nuorukaisilta ei uusi tulokas jäänyt huomaamatta. Apteekkarin molemmat nuoret proviisorit kiinnostuivat kotiopettajattaresta, ja pian tämä olikin kiperän paikan edessä:

Olen niin tyytymätön, niin harmissani ja levoton itseni suhteen. Minkä vuoksi nuo molemmat juuri minua pyytää kävelylle? Olisiko minulla ehkä väärä, liian vapaa käytös. Tietysti teen tällä kertaa samalla tapaa kuin viimein, en mene luonnollisesti. Kuinka erilaiset he kuitenkin ovat molemmat. Hän, niin vakava, kunnollinen ja rehellinen, tuo toinen, pelkään jotenkin pintapuolinen ja kevyt. Edelliseen panen paljon enemmän arvoa mutta sen onkin kaikki. Jälkimmäiseen täytyy tunnustaa, alan jo kyllästyä, puhuu liian paljon.

Nuoria proviisoreita ei voinut olla vältellä, sillä apteekkari Hasselblatin kotona pidettiin lauluseuroja. Muita iltarientoja olivat ompeluseurat, joita järjestettiin hätää kärsivien hyväksi. Kolmen kilometrin päässä Tialassa asui puolestaan maanmittari Castrén perheineen, joka oli ystävällistä väkeä. Sinnikkäästi paikkakunnan herrasväki yrittikin saattaa nuoria yhteen, ja eräänä iltana rouva Gallén ja proviisori Laurén tulivat hakemaan Annia Levoniukselle Huiskaan:

Täti Gallén esitteli siellä, että me nuoret tulisimme sinuiksi Laurénin kanssa… Se on muuten hyvin koomillista sen Laurénin kanssa, että luulen että useat näistä tytöistä ovat vähän pikissä häneen.

Talvi 1891 oli harvinaisen ankara. Jo hyvissä ajoin ennen joulua Anni kirjoitti sisarelleen Lyylille ja pyysi tätä lähettämään vanhan talvipalttoon Haapavedelle, koska hienompi takki olisi pahentunut lumessa kahlatessa. Lähestyvä joulu huolestutti Annia, sillä joulunvietto erossa omaisista ja rakkaista tuntui oudolta. Vieraana, tuntemattomien vieraiden luona hän oli joutunut tukahduttamaan monen monta huokausta ja pidättää ihmisten välinpitämättömyyden kirvoittamaa kyyneltä.

Tilanteen pelasti Anni Swanin isän täti, Nivalan rovastin leski Vendla Petterson, joka kutsui Annin luokseen viettämään joulua. Vastaanotto Nivalassa oli lämmin, ja joulun tunnelma oli sydämellinen. Juhla-aterialla pöytään katettiin talkkunajauhoista pyöritettyjä palleroita, sianihraa, ohraryynipuuroa ja kullankeltaisiksi paistettuja juustoviipaleita. Pakkanen oli niin kova, ettei pappilan väki uskaltautunut joulukirkkoon ja pastorikin joutui lopettamaan aattoaamun hartauden lyhyeen. Uudenvuodenyönä Anni kirjoitti päiväkirjaansa onnellisena:

Kaikki ovat jo unen helmoissa, minä yksin valvon odotellen uuden vuoden sisään tuloa. Ja kuulen 93:n siipien suhinan. Se kiitää eteenpäin levitetyin siivin helmassaan kaikki tulevan vuoden surut ja ilot, onnet ja onnettomuudet. Pikaisesti kulkee viisarini kellossa eteenpäin. Vanha vuosi perääntyy lapsen tieltä jättäen sille sijaa.

Anni Swanin päiväkirja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.

Vuoden 1893 aloitti Annin 18-vuotissyntymäpäivä ja paluu Haapavedelle. Opinnot käynnistyivät leppoisasti, sillä lapset olivat joulun aikana sairastuneet vesirokkoon. Koti-ikävä vaivasi edelleen, ja Anni mietti, miten hän jaksaisi lukukauden loppuun saakka.

Kevättalvella Haapavedellä hiihdettiin, ja myös Anni suunnitteli ryhtyvänsä hiihtämään ahkerasti. Saihan paikkakunnalta hyviä, kolme ja puoli metriä pitkiä suksia neljän markan hintaan. Kevättalvella 1892 järjestettiin Kirkkojärven jäällä kilpahiihdot. Tai piti järjestää, sillä kilpailupäivä sattui rukouspäiväksi, joten poliisi kielsi lystinpidon. Poliisin sana ei paljon painanut, ja kiellosta huolimatta kilpailu järjestettiin. Ensimmäisen palkinnon sai Ritola, toisen Luomajoki ja kolmannen Eetu Kääriä.

Oli niin hauska nähdä heidän hiihtävän. He hiihtivät aivan meidän ikkunan alla. Ritola oli niin muhkea valkoisessa trikoopuvussaan valkea lakki päässä.

Koti-ikävästä huolimatta aika kului. 18.3. Anni Swan kirjoitti päiväkirjaansa, miten kevät eteni huomaa vauhtia, ja pälvet pilkistivät esiin monin paikoin. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että sydän oikein sykkäili riemusta. Toukokuun lähestyessä kiireet Haapaveden pappilassa lisääntyivät entisestään, sillä Vapun päivänä alkaisi puutarhakoulu, johon oli jo ilmoittautunut useita oppilaita. Puutarhakoulusta Anni kirjoitti päiväkirjaansa:

Kyllä kai täällä syntyy sellainen puuha jotta peloittaa jo nyt.

Paakkila kesällä 2017.
Kuva: Seppo Aho

Viimein lukukausi päättyi, ja Anni pääsi palaamaan kotiin rakkaimpiensa luokse. Vaikka Haapavedellä vietetty aika oli ollut raskasta ja ikävä oli vaivannut koko vuoden, se oli epäilemättä kasvattanut 17-vuotiasta tyttöä. Haapavesi ja sen asukkaat jäivät tulevan kirjailijan mieleen ja palasivat tuotantoon erilaisten tarinoiden ja henkilöhahmojen muodossa. Esimerkiksi vahvasti omaelämäkerrallinen Kaarinan kesäloma voidaan rinnastaa Anni Swanin Haapavedellä viettämään vuoteen.

Ei ainoakaan kaipauksen ja surun pisara päässyt sekoittamaan sitä iloa, jonka tunsin sieltä päästessäni. Paljon olen siellä kärsinyt mutta hyvää se vaikutti ja kiitollisuudella tulen aina sitä aikaa muistamaan.

Lähteitä ja lisää lukemista:

Arjava, Hellevi 2007: Swanin tytöt. Kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. Helsinki: Tammi.

Manninen, Antero 1995: Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa – Swanin sisarusten kirjeitä: kokemuksia, elämyksiä ja ajatuksia itsenäisessä Suomessa. SKS.

SKS KIA, Anni Swanin arkisto. Ce Päiväkirjat ja kalenterit. Kotelo 4.

SKS KIA, Anni Swanin arkisto.

Cb Omaelämäkerralliset kirjoitukset ja muut muistelmat. Kotelo 4.

SKS, KIA, Anni Swanin arkisto.

SKS KIA, Lyyli Swanin arkisto.

Nälkämaan tarinaa

Tarinat nälästä eivät näytä loppuvan. Vaikka Kainuuta yleisesti pidetään maakuntalaulunsa mukaisena nälkämaana, ei seudulla loppujen lopuksi kovinkaan moni ole kuollut nälkään. Ainakin jos on Hiskiä uskominen.

Haapavesi ennen ja nyt -kirjan mukaan nälkää nähtiin Haapavedellä jo ennen varsinaista nälkätalvea 1867-1868. Vuosina 1601 ja 1602 pitäjässä kuoli nälkään viisikin sataa henkeä, ja ihmiset myivät hädässään lapsiaan orjiksi Venäjälle.

Jostakin syystä samainen kirja ei kuitenkaan mainitse sanallakaan vuotta 1808. Olikin yllätys, kun omia sukujuuriani selvittellessä huomasin kuolleiden luettelossa sanan hunger - nälkä. Hetken sanaa tuijotettuani huomasin saman sanan uudelleen, kolmannen kerran ja vielä neljännenkin. 

Vuoden 1808 aikana Haapaveden seurakunnassa kuoli yhteensä 190 henkeä, joista nälkään kuolleita oli 27.

Ensimmäiset uhrinsa nälkä vaati 19.4., jolloin kuolleiden kirjaan merkittiin 50-vuotias talollinen Olli Ristonpoika Siirilä Haapajärven kylästä ja itsellinen Olli Juhonpoika Viitala eli Vihavainen, 56 vuotta, Ainalin kylästä. Vielä saman kuun aikana haudattiin Kustaa Kustaanpoika Nurmi ja Lauri Heikinpoika Kurra, molemmat Haapajärven kylästä.

Toukokuussa nälkäkuolemia kirjattiin muistiin yhdeksän kappaletta, kesäkuussa kymmenen ja vielä heinäkuussakin neljä. Siinä missä varsinaisena nälkätalvena uhrit olivat kansan köyhintä osaa - tilatonta väestöä, vanhuksia ja lapsia - kärsivät nälästä tällä kertaa ennen kaikkea keski-iän ylittäneet miehet mutta tälläkin kertaa pikkulapset.

Mikä nälänhädän aiheutti? Oliko syynä sää? Oliko Haapavesi erityisen altista hallalle ja siten myös kadolle? Voisi olettaa, että sääolot olivat samanlaiset myös naapuripitäjissä. Vaikka nälän uhrit olivat tasaisesti ympäri pitäjää, nälkää ei vuonna 1808 merkitty kertaakaan kuolinsyyksi naapureissa Oulaisissa, Vihannissa eikä Kärsämäellä.

Vuonna 1808 käytiin Suomen sota. Olisiko se voinut olla nälkäkuolemien taustalla? Lähimmät taistelut käytiin Pulkkilassa ja Kärsämäellä. Epäilemättä sota rasitti myös tavallista kansaa, mutta olisivatko sen vaikutukset ulottuneet näin rajuina Haapavedelle asti.

Oliko nälkäkuolema vain papin oma merkintätapa, eikä kuolinsyy todellisuudessa edes ollut nälkä vaan jokin muu? Tuskin, koska sama pappi kirjasi kuolleet myös vuotta 1808 edeltävänä ja sitä seuraavana vuonna. Yhtään nälkäkuolemaa ei noille vuosille ole merkitty.

Luultavasti nälkä todellakin oli näiden vajaan kolmenkymmenen kuoleman syynä. Samoin kuin 1860-luvulla nälkäkuolemat alkoivat loppukeväästä, jolloin edellisvuoden sato on jo syöty, ja jatkuivat siihen saakka, kunnes kesän eteneminen helpotti tilannetta.

Keväällä ja kesällä 1808 nälkään kuolleet
kuolleiden luettelosta kirjattuna ja rippikirjan tiedoilla täydennettynä:

Huhtikuu
19.4. Talollinen Olli Ristonpoika Siirilä, 50 vuotta, Haapajärven kylästä tilalta nro 83
25.4. Itsellinen Olli Juhonpoika Viitala eli Vihavainen eli Mustapäälehto, 56 vuotta, Ainalin kylästä
25.4. Talollinen Kustaa Kustaanpoika Nurmi eli Elgman, 59 vuotta, syntyisin Vihannista
27.4. Talollinen Lauri Heikinpoika Kurra, 52 vuotta, Haapajärven kylästä tilalta nro 9

Toukokuu
4.5. Kerjäläinen Pekka Eskonpoika Pellikka, 52 vuotta
6.5. Emäntä Karin Heikintytär Hatula, 59 vuotta, Haapajärven kylästä
11.5. Torppari Esko Juhonpoika Hyvärilän eli Kinttulan poika Erkki, 2 vuotta, Mieluskosken kylästä
15.5. Itsellinen Pekka Pekanpoika Karvola eli Mäkelä, 50 vuotta, Haapajärven kylästä
22.5. Itsellinen Olli Upolan poika Olli, 3 vuotta
25.5. Iivar Iivarinpoika Korkiasaari eli Perälä, 49 vuotta, Haapajärven kylästä
30.5. Martti Vähäsaaren eli Hatulan tytär Greta Sofia, 2 vuotta
30.5. Esko Matinpoika Ahokangas eli Huikari, 40 vuotta, Mieluskosken kylästä
31.5. Adam Juhonpoika Sillanpään poika Esaias, 4 vuotta, Ainalin kylästä
(isä itse kuoli kuukautta myöhemmin 30.6.)

Kesäkuu
1.6. Piika Anna Pakarinen, 53 vuotta, syntyisin Karjalasta
20.6. Itsellinen Olli Tuomaanpoika Upola, 33 vuotta
20.6. Itsellinen Olli Juhonpoika Käräjäoja eli Huikarin poika Matti, 2 vuotta, Haapajärven kylästä
22.6. Talollinen Pekka Heikinpoika Lahti eli Ritoniemi, 53 vuotta, Haapajärven kylästä
23.6. Itsellinen Olli Tuomaanpoika Jokimäen tytär Beata, 3 vuotta, Ainalin kylästä
27.6. Uudistilallinen Joseph Ristonpoika Viitala, 60 vuotta, Mieluskosken kylästä, syntyisin Vihannista
28.6. Uudistilallinen Salomon Erkinpoika Korkiasaari eli Kääriän vaimo Karin, 43 vuotta, Haapajärven kylästä
30.6. Talollinen Erkki Pekanpoika Taskila eli Marttala, 50 vuotta, Mieluskosken kylästä
30.6. Adam Juhonpoika Sillanpää, 37 vuotta, Ainalin kylästä

Heinäkuu
3.7. Talollisen poika Lauri Tuomaanpoika Aakonniemi, 22 vuotta, Haapajärven kylästä
6.7. Itsellinen Olli Käräjäojan tytär Elin, 6 vuotta, Haapajärven kylästä
20.7. Uudistilallinen Tapani Koskenkorva, 44 vuotta, Haapajärven kylästä
22.7. Sotilas Juho Karvosen tytär Brita Kaisa, 4 vuotta


Lähteitä ja lisää lukemista:
Haapaveden kuolleet ja haudatut vuonna 1808, digitaaliarkiston kuvat 250, 251 ja 252
Haapaveden rippikirjat 1803-1811 Iaa:8, digitaaliarkisto

Mikä lapselle nimeksi?

Sukututkimuksen liittyvien keskustelupalstojen ikuisuuskysymyksiä on nimien suomentaminen - onko Erich Erkki ja Sigfrid Sihveri? Ongelma on tuttu jokaiselle sukututkijalle, koska oikeaa kutsumanimeä ei kirkonkirjojen perusteella voi aina päätellä. Esimerkiksi 1890-luvulla syntynyt isoisäni äiti oli kirkonkirjoissa Kaisa Eveliina mutta perheraamatun etusivulla Katri Elina. Aikalaiset eivät kuitenkaan kutsuneet häntä kummallakaan nimellä, vaan hänet tunnettiin Liinuna.

Koko nimivalikoima 1700- ja 1800-luvulla tuntuu usein varsin suppealta, sillä perintönimet olivat voimissaan. Siksi myös omassa suvussani on joka toisessa sukupolvessa Tuomas Samulinpoika, joka toisessa Samuli Tuomaanpoika. Välillä onneksi tulee vastaan myös mielikuvituksellisia nimivalintoja.

Palstojen ikisuosikkeja ovat Ilmari Kiannon lapset, mutta oma perinteinen esimerkkini on Oulaisten erikoisuus, yhdentoista etunimen amiraali Ernst Gustav Julius Caesar Fredrik Wilhelm Atos Porthos Aramis Romulus Remus Thitz. Kasteessa amiraali sai vain kaksi ensimmäistä nimeä, mutta pienestä pilasta alkanut nimenmuutos jäi elämään, joten myös Oulaisten seurakunnan pappi sai kärsivällisesti merkitä rippikirjaan kaikki yksitoista etunimeä. Kuolleiden luettelossa koko litania typistyi nimiin Julius Caesar.

Ernst Gustav Julius Caesar Fredrik Wilhelm
Atos Porthos Aramis Romulus Remus Thitz.
Kuva: Wikimedia Commons

Erikoisuuksia löytyy myös esivanhempieni talonpoikaissuvuista. Paavolassa syntyi 27.9.1878 isoäitini isän ensimmäinen vaimo Brita Lisa, jonka isä oli Sanherib Abram. Vaikka raamatullinen Sanherib-nimi vaikuttaa harvinaiselta, se oli kaiketi oman aikana muotinimi, sillä samalta rippikirjan sivulta löytyy kaksi Sanheribia, molemmat vieläpä Ukonahon tilan torppareita. Muutama vuosikymmenen myöhemmin Brita Lisa synnytti tyttären, joka puolestaan sai viehättävän nimen Impi Ihanelma.

Sanherib Ukonaho
Kuva: SSHY

Sanheribin kanssa samaan raamatullisten nimien sarjaan kuului isoisäni isoisän veli Enok. Enok-nimeen ei sukututkimuksessa voi olla törmäämättä, sen verran yleinen se on aikanaan ollut. Vanhaa testamenttia on epäilemättä luettu myös Vihannissa, missä torppari Matts Mattsson Kuusiratin perheessä olivat 1860-luvulla veljekset Jafet, Eleasar ja Nimrod. Haapavedellä puolestaan syntyi 26.3.1840 poika nimeltä Malchus.

Pyhä Kunigunda
Kuva: Wikimedia Commons

Erikoisuuksien joukkoon kuuluu myös Haapavedellä 12.11.1806 syntynyt Margeta Nilsdotter Karvosen tytär Cunigunda. Pyhimyksen mukaan nimetty Cunigunda muutti Haapavedeltä vuonna 1829 Pidisjärvelle eli Nivalaan ja vuonna 1846 Nivalasta edelleen muualle. Hiskin hakutoiminto löytää Haapaveden Cunigunda Karvoselle vain viisi kaimaa koko Suomesta ja yhden Tukholman suomalaisesta seurakunnasta. Kunigundia löytyy jo huomattavasti enemmän.

Myös 1900-luvun nimet voivat aiheuttaa päänvaivaa sukututkijalle ja historianharrastajalle. Vain jokunen viikko sitten selvitin tämänhetkiseen työprojektiini liittyvää arvoitusta - oliko Tammisaaren punavankileirillä vuonna 1918 kuollut Riitto Laine mies vai nainen? Täyttä varmuutta en kirkonkirjoista saanut, mutta arvaukseni on, että Riitto oli todellisuudessa Fritiof.

Kaikista vastaan tulleista nimistä suloisin on kuitenkin Pulkkilassa 1870-luvulla asuneen höyrylaivakapteeni Starckin tytär Aina Suloinen.

Kaleva 13.2.1906 nro 36

Lähteitä ja lisää lukemista:
Turunen, Harri: Yhdentoista etunimen amiraali: totta ja tarua Oulaisista ja oulaislaisista. Oulaisten kotiseutuyhdistys, Oulainen 1991.

Paavolan seurakunta, syntyneet 1873-1879, SSHY:n kuva 47
Paavolan seurakunta, rippikirja 1875-1882, SSHY:n kuva 344
Vihannin seurakunta, rippikirja 1865-1874, Alpuan kylä, Kuusirati nro 8,
SSHY:n kuva 37
Haapaveden seurakunta, syntyneiden ja kastettujen luettelo 1828-1850 (IC:5)
Haapaveden seurakunta, syntyneet ja kastettujen luettelo 1781-1810 (IC:3)
Pulkkilan seurakunta, rippikirja 1867-1880, Pulkkilan kylä, Laukka nro 2,
SSHY:n kuva 40

Maanraivaaja Haapavedeltä

Tämä teksti löytyi Haapaveden opiston kotiseutuesitelmien joukosta. Teksti oli tarkoitettu julkaistavaksi kirjassa Kansalaiselämäkertoja I Maanraivaajia, mutta syystä tai toisesta se ei kirjaan asti päätynyt. Kovin monta muutakaan maanraivaajaa ei kirjaan Pohjois-Suomesta  päätynyt - vain Olli Holappa Muhokselta ja Fredrik Isokangas Haapajärveltä. Kirja ei myöskään koskaan saanut jatkoa, vaikka tarkoitus oli jatkaa sarjaa ja paneutua muun muassa koulumestareihin.

Maanraivaajista on kirjoittanut myös Kaisa Kyläkoski blogissaan Sukututkijan loppuvuosi, josta löytyy myös kirjassa esiteltyjen maanraivaajien valokuvia.

Tuntematon maanraivaaja omasta sukualbumista

Ojan kaivaja torppari Matti Koivu täyttää maalisk 3p 1916 58 vuotta Haapaveden Eskolanniemen kylässä. Eräänä talvi-iltana menin hänelle ilmoittamaan, että Suomen Nuorison Liitto haluaisi saada tietoonsa maanraivaajain elämäkertoja. Hän ensin alkoi ihmetellä, että tahdotaan muitaa niin suuressa määrässä, että nimi ja työ siirretään paperille ja vielä valokuvataan. Selitin hänelle, että se päivä on nousemassa, jolloin kaikki hyödyllinen työ saa täyden tunnustuksen ja työn tekijä korotetaan ihmisarvoon.

Hän kuunteli tarkkaavaisena ja lausui: "Jos asia todella niin on, niin mielelläni kerron elämäni vaiheista." Hän alkoi: "Olen syntynyt tällä paikalla. Tämä paikka on minulle rakas, en vaihtaisi tätä rahaan. Lapsuuteni aika oli täynnä kurjuutta ja köyhyyttä. Isäni oli metsästäjä ja kalastaja, tulot olivat kovin niukat, leipään lisättiin petäjän kuoria. Olin yhdentoista vuoden, kun minun piti lähteä nälkämeijeriin, joita nälkävuosina oli useampia meidänkin kunnalla. Siskoni olivat minua vanhempia, heitä oli kolme ja he saivat palveluspaikat taloissa." Näitä kertoellessa kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän jatkoi: "En toki kuollut nälkämeijeriin, kun lähellä asuvan tätini luona sain käydä kerran päivässä syömässä." Hän kertoi edelleen: "Minä olen yhdeksän lapsen isä. Ja isävaarin hoidin kotona kuolemaan asti."

Kuinka voitte yksin hankkia toimeentulon niin monilukuiselle perheelle? Hän katsahti rahilla istuvaan vielä hyvissä ruumiin voimissa olevaan naiseen ja lausui: "Me vaimoni kanssa yhdessä hoidimme minkä voimme. Ei meitä ole kunnan kassasta autettu, aina olemme maksaneet kaikki kunnallismaksut, henkirahat ja papin saatavat. Nykyisin eivät kyllä viitsi vaatia veroa varallisuusäyriltä. Emme ole valittaneet, vaikka ei se elämä väljää ollut.

Minä kaivoin 35 kesää ojaa urakalla ja vaimoni kiskoi parkkia, isoimmat lapset hoitivat pienempiä pärekopassa siellä pajupensaitten vierellä. Niittypirtillä asuimme, kun koti oli työmaalta kaukana: näin meni kevät ja syyskesä ja heinä ja leikkuuaika taloissa. Eihän sitä tahtonut joutaa omille lehmille heinän tekoon. Useinkin yöllä niitin oman niityn. Lehmiä meillä oli kaksi.

Kysyin, muistatteko suunnilleen, kuinka monta syltä aina kesässä kaivoitte ojaa. Hän kertoi: "Alimmassa laskussa 2500 syltä kuulla ja samanlevyistä syltä sain 10 penniä. Aina väliin tein kuokkatöitä. Talvet täytyi ryömiä tukkitöissä, kun niitä alkoi paikkakunnalla ilmetä. Vaimoni Mari kutoi kankaita ja kotitoimia hoiti."

Kysyin tuolta yhdeksän lapsen äidiltä, kuinka monta kyynärää talvessa kudoitte kangasta. Hän sanoi muistavansa noin 350 kyynärää, kutomapalkka vaihteli 10 ja 12 penniä kyynärältä. "Nuorena jouduin naimisiin, vanhemmat lapseni likentelee neljääkymmentä." Hän edelleen kertoi: "Yhdessä mieheni kanssa meillä on ollut aina hyvät välit naapureiden kanssa. Meille tulee sunnuntaisin aamuvarhaan naapurinmiehiä ja istuu iltamyöhään jutellen ojan kaivuusta, kuokkimisesta ja saven luonnista.

Sain sen käsityksen ojankaivaja Matin ja hänen vaimonsa luonteista, että he omaavat tyynen, rauhallisen luonteen. Harkitsemiskyky heillä on ihmeteltävän tarkka nykyajan ulkonaisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin nähden. Heillä on tunnuslause: Luottaa itseensä, luottaa Jumalaan on voima, joka kestää kovimmassakin elämän kohtaloissa ja ajan myrskyissä. He sanoivat: "Sen tahdomme jättää lapsillemme perinnöksi." He vaipuivat hetkeksi syviin ajatuksiin, josta huomasin, että kovan elämän taistelu kaikkine vaiheineen palautui heidän mieliinsä. Kysyin, kuinka te toivotte kestävänne vanhuuden päivät. Wastaus kuului: "Samalla lujalla luottamuksella luotamme Jumalaan ja omaan itseemme. Perinnöksi jätämme lapsillemme oman tunnussanamme: Rakasta synnyinmaatasi ja kotiasi. Ja uhraa nuoruuden, miehuuden voimasi, uhraa kaikki synnyinmaasi hyväksi. Mutta ennen kaikkea. Tunne ja turvaa Jumalaasi . Tätä olemme puhuneet lapsillemme. Ja tämän jätämme heille perinnöksi.

Omien kertomustensa mukaan kirjoittanut Heikki Koivu Haapavedellä



Lähteitä ja lisää lukemista:

Kansalaiselämäkertoja I: Maanraivaajia, toimittanut Jaakko Nikkinen. Edistysseurojen kustannus. 1920.
Haapaveden kansanopiston arkisto, oppilaiden keräämä kansantieteellinen arkisto (1915-1915)

Lumikki, Tammikki ja Lohikki

Tiesittekö, että 1. kesäkuuta on maailman maitopäivä? Ei hätää, en minäkään ennen kuin luin asiasta Kansallisarkiston FB-sivulta. Kun oma sukututkimus alkaa kyllästyttää, voi laajentaa omaa osaamistaan ja tutkia myös lehmien sukua. Sekin onnistuu Kansallisarkistossa.

Lehmien sukupuut tuskin kuitenkaan ulottuvat omien esivanhempieni aikoihin.

Vuonna 1749 kruunun virkamies Carl Borg sekä lautamiehet Johan Kananen ja Johan Karvola saapuivat Haapavedellä Mieluskosken kylään Laukan kruununtilalle nro 6 kirjaamaan ja arvioimaan kiinteää ja irtainta omaisuutta, jonka oli jälkeensä jättänyt vuonna 1664 syntynyt Matti Matinpoika Laukka, isoisäni kahdeksan sukupolven takaa. Matilla oli kymmenen lehmää: Lumikki, Omena, Punakarva, Sikuna, Joutikki, Tammikki, Kytö, Matikki, Papunen ja Tuovikki.

Vuonna 1758 Carl Borg ja samat lautamiehet olivat jälleen suorittamassa perunkirjoitusta. Tällä kertaa selvitettiin Matti Pekanpoika Karvosen 31.3.1758 jälkeensä jättämää omaisuutta Haapajärven kylässä, Karvosen verotilalla nro 5. Matilla oli kahdeksan lehmää: Ainikki, Kytö, Tammikki, Siurikki, Karjanen, Pulmunen, Kukkanen ja Torstikki.

Vuonna 1791 perunkirjoitusta hoiti herra Wunsch yhdessä Matti Huikarin ja verotalonpoika Paavo Laurinpoika Sulkamäen kanssa. Selvitettävänä oli edesmenneen Juho Matinpoika Pirneksen omaisuus Haapavedellä Pirneksen tilalla nro 12, Mieluskosken kylässä. Navetassa olivat tuolloin lehmät Kiiva, Helmikki, Lystikki, Helunkukka, Mamikki, Karjanen, Kaunikki ja Tammikki.

Entä minkä nimisiä lehmiä märehti samoihin aikoihin Pyhäjoella, noin 80 kilometriä Haapavedeltä länteen?

9. syyskuuta 1785 tehtiin pesänselvitys Pyhäjoella, Etelänkylässä Pyhäluodon tilalla. Esi-isäni yhdeksän sukupolven takaa, Kaarle Kustaanpoika Pyhäluoto jätti jälkeläisilleen perinnöksi lehmät Ruskanen, Kukula, Kiiski, Tojanen, Lohikki, Lystikki, Tisso (?), Kirjanen ja Mansikki.

Vaikka lehmät nyt ovat, no, vain lehmiä, voiko niiden nimistä päätellä jotain? Ainakin sen, että lehmät olivat kotieläimistä selvästi läheisimpiä. Edes hevosia, jotka varmasti olivat talonpojan tärkeitä kumppaneita, ei näissä perukirjoissa mainita nimeltä.

Haapavedellä Tammikki-nimi näyttää olleen suosikkinimi vuodesta toiseen, kun taas Pyhäjoella myös lehmien nimissä näkyy meren läheisyys. Omena oli tuttu hedelmä Haapavedellä jo vuonna 1749, tiettömän taipaleen takana Pirneksen perukoilla. Siitäkin huolimatta, että Wikipedia kertoo omenanviljelyn alkaneen Suomessa kunnolla vasta 1700-luvun loppupuolella ja vaikka metsäomenapuun levinneisyys ei Haapaveden korkeudelle ulotu. Sikuna oli minulle vieras sana, mutta Kielitoimiston sanakirja antaa määritelmän "sikunaöljyä sisältävä raaka viina". Täysin eristyksessä muusta maailmasta (ja sen paheista) eivät esivanhempanikaan eläneet.

Nälkävuodet Haapavedellä

Vuosina 1867-1868 Suomessa koettiin suuri nälänhätä, katastrofi joka vei hautaan noin kahdeksan prosenttia koko Suomen väestöstä.

Toki nälkä oli ollut tuttu vieras Suomessa, sillä suurina kuolonvuosina 1500- ja 1600-luvun taitteessa koetteli Suomea ja koko Pohjois-Eurooppaa paha nälänhätä. Perimätiedon mukaan Haapavedellä ja lähiseuduilla myivät nälän riivaamat ihmiset hädässään lapsiaan orjiksi Venäjälle. Haapavedellä asutus oli kasvanut jatkuvasti vuoteen 1600, jolloin asukasluku oli noin 220 henkeä. Hallavuodet kuitenkin verottivat väestöä niin, että vuonna 1603 oli Haapavedellä asukkaita enää 75 henkeä. (4)

Arka tuota säikähti. Wiittä, kuutta, hallawuotta, seitsentä wesikeseä.
Kuva: Gustawa Schartaun kirjasta Hywäntahtoisia neuwoja katowuosina

Täydellinen kato!

Sataviisikymmentä vuotta sitten Suomi oli jälleen nälkäkatastrofin edessä. Nälkä ei kuitenkaan tullut äkkiä eikä yllättäen, vaan sitä edelsi peräti seitsemän huonoa vuotta, vanhan sananlaskun mukaiset "seitsemän wesikeseä". Todellisuudessa huonoja vuosia oli enemmänkin kuin seitsemän, sillä jo vuonna 1856 sato oli kehno koko maassa. Viitasaarella tätä kesää muisteltiin vielä muutama vuosikymmen myöhemmin. (1)

Kesä oli lyhyt. Wilja tosin joutui jotakuinkin, mutta Elokuun 13 päiwän ehtoolla taiwas selkeni uhkaawasti. Ja kun aurinko seuraawana aamuna nousi mailtaan ja walaisi wainioita, käyskenteliwät ihmiset pelloilla ja kujilla ja teillä ikään kuin huumaantuneina, puristellen toinen toisensa käsiä, mutta woimatta wirkkaa mitään: oli tullut täydellinen kato. Kato!

Haapavedellä vuonna 1859 jäi lehti puuhun talveksi, minkä vanha kansa uskoi enteilevän tulevaa hallakesää. Näin myös kävi, sillä kesällä 1860 halla pani juhannuksen tienoilla kaiken alavilla mailla. Rantsilassa rukiinlaihot olivat jo hyvällä alulla, mutta raesade ja ukkosmyrsky repi talojen katot, raateli aidat ja riuhtoi puut sekä vei toiveet sadosta. Yleisesti ottaen sato oli vielä keskinkertainen, paikoitellen jopa hyvä. (2, 5)

Kuva: Wikimedia Commons

Myös vuodet 1861 ja 1862 olivat hallavuosia, mutta helpotusta tilanteeseen toivat jauhopalkalla tehdyt hätäaputyöt. Reisjärven ja Haapajärven välillä kuivattiin Kalajanjärvi, josta saatiin lisää laidunmaata karjalle. Vanhat niityt kuitenkin pääsivät metsittymään, eikä uusien niittyjen ruosteheinä sopinut hevosten ravinnoksi. (2)

Vuonna 1863 lumi pysyi maassa toukokuun puoliväliin, ja heinäkuun puolivälissä vieraili jälleen halla. Sato oli heikonlainen. Haapaveden kanttori Jääskeläinen kertoi kylväneensä viisi kapallista, mutta satoa tuli vain kolme kapallista. Myös viljan laatu vaihteli - milloin oli tähkässä vain muutama jyvä, milloin puolet tavallisesta. Peruna sentään säilyi, jos sitä muisti mullata ahkerasti. (2)

Kesä 1864 oli kohtalainen. Haapavedellä tehtiin hätäaputöitä: Karsikkaalla perattiin Karsikasojaa, Ojakylällä kaivettiin viemäreitä Karihtalan luona ja Mieluskylällä suunniteltiin Isonnevan kuivausta. Nivalassa Veneheitonräme ojitettiin viemäreillä. (2, 6)

Talvi 1864-1865 oli hyvin runsasluminen, ja kun kevät koitti, Pyhäjokilaakso kärsi tavallistakin pahemmista kevättulvista. Pyhäjoen ylittävät sillat olivat hataria renkkusiltoja, jotka tulvavesi vei mennessään. Oulaisissa ja Nivalassa tiet olivat alavilla mailla monin paikoin kulkukelvottomia, joten kärryjen sijasta ihmiset liikkuivat veneellä. Kevään kääntyessä kesäksi iski Oulun lääniin eläinrutto, joka tappoi paljon lehmiä. (7, 8)

Eläinten lisäksi kulkutaudit riivasivat myös ihmisiä. Kärsämäellä liikkui kuumetauti, joka vei kahden kuukauden sisällä hautaan yli neljäkymmentä aikuista. Pahimmillaan saattoi samassa talossa olla kuumetaudin kourissa peräti kuusitoista henkeä. Monena sunnuntaina siunattiin yhteishautaan viisi, kuusi tai seitsemän vainajaa. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. (9)

Hugo Simbergin maalaus Halla
Kuva: Wikimedia Commons

15. elokuuta 1865 Kestilässä oli sankka sumu ja niin kova yöpakkanen, että aamulla maa oli kauttaaltaan valkoisena ja katot kuurassa. Pulkkilassa tästä samasta hallayöstä selvittiin säikähdyksellä, mutta viikkoa myöhemmin Haapavedellä kova halla turmeli ohrat monin paikoin. Perunanvarret paleltuivat, ja herneen-, pellavan- ja hampunsiemenet menivät lähes kaikkialla pilalle. Lokakuun puolivälin tienoilla Oulujoki jäätyi ja pakkasta oli jo yli kymmenen astetta. Talven aikana rukiinoraat mätänivät peltoon. Oulun Wiikko-Sanomia kirjoitti (10, 11, 12, 14)

Ruoka on kaikki ja neuvot ovat kaikki enimmältä osalta talollisistaki; köyhät owat aiwan nälkään nääntymässä.

Tammikuun ensimmäisinä päivinä vuonna 1866 puhkesi eräs kirjoittaja Helsingfors Dagblad -lehdessä avunhuutoon - auttakaa, auttakaa, sillä koskaan ei hätä ole ollut näin suuri. (13)

Hjelp, hjelp, ty aldrig har den varit mer af nöden!

Vuonna 1866 Kestilässä maa paljastui jo tammikuussa, ja maaliskuussa 1866 talvi näytti loppuvan kokonaan. Purot tulvivat, myllyt jauhoivat ja maat paljastuivat, mutta huhtikuussa tuli takatalvi. Kestilässä kerjäläislaumat olivat niin suuria, että kun joukkio tuli taloon, pääsi monelta emännältä itku, sillä ruokaa ei ollut enää omalle perheellekään antaa. Haapaveden kanttori Jääskeläinen kävi vielä huhtikuussa talviteitse Raahessa, sillä suot olivat jäässä ja talvitiet täydessä kunnossa. Hiiriä oli niin paljon, että suovat olivat sisältä silkkaa silppua. (2, 14)

Kesällä halla teki taas tuhojaan. Koska takana oli jo monta katovuotta, tuli kysymys seuraavan kevään simenen hankinnasta. Oulun ja Raahen kauppaseuroilla oli siementä myytävänä, mutta hinta oli niin kova, että lainaa otettiin yhdessä usean talon voimin. Lainojen maksu ei kuitenkaan sujunut suunnitellusti, ja moni talo joutui maksamaan toistenkin lainat. Myös Haapavedellä oli taloja meni "ryöstölle" ja myytiin "ryöstö auksiooneissa" alihintaan lainojen kuittaamiseksi. Toiset hyötyivät tilanteesta, toiset kärsivät - kerrotaan, että Haapavedellä eräskin komea talo on rakennettu muista hyötymällä, kun taas yksi isäntä hirtti itsensä ja toinen tuli hulluksi. (2)

Satelan nälkäriihi syksyllä 2016
Kuva: Seppo Aho

Seuraava talvi oli ankara koko maassa. Pakkanen oli armottoman kova, ja esimerkiksi Turussa ja Viipurissa mitattiin kolmenkymmenen asteen pakkaslukemia. Keväällä 1867 luonto oli kuiten se olisi suistunut radaltaan. Erkin päivänä eli 18. toukokuuta hanget ulottuivat aitojen tasalle ja kantoivat hevosta. 25. toukokuuta Haapavedellä liikuttiin vielä suksilla. Pyhäjoki suli Haapaveden kohdalla vasta kesäkuussa, ja vielä kesäkuun puolivälissä pääsi jäitä pitkin ajamaan vajaan kilometrin matkan Erkkisenniemestä Huikarinniemeen. (2, 3, 16)

Ensimmäisenä ruoka loppui eläimiltä

Ensimmäisenä ruoka loppui eläimiltä. Eläimille haalittiin ruoaksi latojen aluksia ja olkikattoja, koivunvarpuja ja kuusenhakoja. Mäntyjä ja haapoja kuorittiin, kuoret liotettiin suolavedessä ja syötettiin sitten eläimille. Myös hevosenlantaa syötettiin lehmille. Siitä huolimatta karjaa kuoli tai tapettiin varman nälkäkuoleman edessä. Kevään 1867 aikana Haapavedellä kuoli 35 hevosta, 70 lehmää ja 1200 lammasta sekä Kärsämäellä 70 hevosta, 100 lehmää ja 1000 lammasta. Pyhäjärveltä kirkkoherra Castrén ilmoitti, että seurakunnassa oli neljän päivän aikana kuollut nälkään 55 hevosta, 37 lehmää ja 472 lammasta. (2, 17)

Kun kevät lopulta koitti, aurinko alkoi helottaa täydeltä taivaalta ja sulattaa hankia. Eskolanniemessä, Mustikkamäellä ja Askossa kylvettiin rantarinteiden pelloille hiekkaa ja tuhkaa, jotta lumi sulaisi nopeammin. Siellä pellot saatiinkin kuiviksi ja kylvö päästiin aloittamaan kohtalaisen ajoissa, mutta muualla päästiin toukotöihin vasta juhannuksena. (2)

Kesästä tuli kaunis ja vilja kasvoi, mutta 3. syyskuuta halla kaatoi aivan kaiken. Yöllä yritettiin kaataa puolivalmista viljaa. Harvalle tuli puimista, ja viljat pantiin talteen rusineen ja tähkineen. Ihmiset turvautuivat hätäravintoon, ennestään tuttuun pettuleipään tietenkin, mutta kaikki hyödynnettiin - luut, oljet, sammaleet ja jäkälät. Oulun läänin kuvernööri Alfthan yritti saada ylioppilaita jakamaan kansalle oppia syötäviksi kelpaavista sienistä ja niiden ruoaksi valmistamisesta, mutta sama hallayö, joka oli vienyt viljan, oli kuitenkin palelluttanut sienet. (2, 12)

Moni vieroksui jäkälän käyttöä, sillä sen sanottiin puhkovan silmät ja rikkovan maksan. Jäkälässä olikin myrkyllisä jäkälähappoja, joten sen valmistaminen ihmisravinnoksi vaati aikaa, vaivaa ja taitoa. Jäkälää oli huuhdeltava puhtaalla vedellä, liotettava lipeävedessä usean päivän ajan, jälleen huuhdeltava, kuivattava  ja jauhettava. Prosessi oli pitkä ja työläs. Usein ihmisravinnoksi kehno tai jopa kelpaamaton ravinto olikin vain tuskallisempi vaihtoehto armeliaalle nälkäkuolemalle. (2, 3, 18, 22)

Kerjäläisiä ja meijereitä

Talven mukana tuli armoton kurjuus, ja nälkä ajoi kerjäläislaumat liikkeelle. Pohjois-Suomesta vaellettiin isolla joukolla Norjaan. Viipurin suuntaan riitti kulkijoita, sillä Savossa sanottiin riittävän leipää. Olivathan esimerkiksi Mikkelin ja Viipurin lääni säästyneet kadolta. Kerjuulle lähteneitä kuitenkin kyydittiin jatkuvasti takaisin oman kunnan huostaan, kukaan ei halunnut kerjäläisiä omaksi taakakseen. Kärsämäen rovasti Frosterus oli ankaran miehen maineessa ja käännytti järjestään Haapavedeltä naapurikuntaan pyrkineet kerjäläiset. Kerjäläisten turvaksi ja kansainvaelluksen hillitsemiseksi Oulussa ryhdyttiin syksyllä 1867 perustamaan työ- ja vaivaishuoneita. Alkuvuodesta 1868 Haapavesi noudatti Oulun esimerkkiä. (1, 2)

Kuva: Kansanvalistusseuran kalenteri 1898

Ensimmäiset työhuoneet perustettiin Myllylään ja Huikariin, kolmas naisille ja lapsille tarkoitettu työhuone tuli Alamaalle, neljännestä tuli sairashuone Sulkalaan ja viides työhuone toimi Satelassa. Kansan suussa nämä työ- ja vaivaishuoneet kulkivat meijerin nimellä, ja ajan mittaan nälkävuosia alettiin Haapavedellä kutsua meijerivuosiksi. Meijereissä väkeä riitti - väliin tuotiin tiepuoleen uupuneita kerjäläisiä, väliin tuotiin sydänmaan mökeistä nälkiintyneitä. (2)

Haapaveden työhuoneiden sääntöjä en ole löytänyt, mutta koska työhuoneet perustettiin Oulun mallin mukaan,  säännöt ovat todennäköisesti olleet hyvin samankaltaiset. Järjestys toistui päivästä toiseen samanlaisena: Herätys aamulla puoli viideltä, siivous, rukoushetki, työpäivä ja päivän päätteeksi jälleen rukoushetki. Sauna kahdesti viikossa ja sunnuntaina jumalanpalvelus. (1, 19)

Siinä missä toiset suorastaan pyrkivät työhuoneille hätäleivän ja laihan keiton toivossa, toiset taas eivät työhuoneille suostuneet. Vuonna 1916 Matti Koivu Eskolanniemestä kertoi selvinneensä meijeristä lähinnä sen ansiosta, että sai käydä lähellä asuvan tätinsä luona syömässä. Palos-Erkki Kytökylältä puolestaan oli viety Satelan meijeriin. Kun hän oli nähnyt, millaista velliä meijerin pihalla "lörryytettiin", hän oli katsonut parhaimmaksi lähteä omille teilleen. Myös Myllyperän Mutkan Anna oli lähtenyt meijeristä omin lupinensa ja ollut onnellinen saadessaan siellä täällä huituvelliä. (20)

Ruokalajit ja -määrät Oulun työhuoneella 1867
Kuva: Oulun Wiikko-Sanomia 16.11.1867

Millaista oli se velli, jota Palos-Erkki Satelan meijerissä pelästyi? Haapavedellä päivän ruoka-annos oli kullekin aikuiselle hoidokille puolitoista naulaa eli kuutisensataa grammaa pehkuista ja oljista tehtyä leipää, neljännes kannu velliä ja yksi silakka. Lapset ja imettävät naiset saivat silakan sijasta piimää. Aamiainen syötiin kahdeksan ja yhdeksän välillä, päivällinen yhden ja kahden välillä sekä illallinen kahdeksan ja yhdeksän välillä. Hieman tukevampaa ruokaa saatiin Oulussa, missä köyhät saivat jokaisella aterialla puoli naulaa leipää, kaksi silakkaa, 1/2 tuoppia potaattia ja 1/2 tuoppia sahtia. (2, 21)

"Paljonko tyhjästä ottaa"

Tarkkaa tietoa meijereiden väkimäärästä ei ole, mutta erään tilaston mukaan Haapaveden viidellä työhuoneella oli keväällä 1868 yhteensä 462 henkeä, joista alle 15-vuotiaita oli 174 henkeä. Ei ihme, että Haapavedelle tarkastuskäynnille saapunut Oulun läänin kuvernööri Alfthan oli tyytymätön meijereiden oloihin. Haapaveden päättäjät kuitenkin valittivat ja totesivat, että "paljonko tyhjästä ottaa, kun toinen käsi on tyhjä ja toisessa ei ole mitään". (2)

Kerjäläisperhe maantiellä
Kuva: Wikimedia Commons

Kuvernööri ryhtyikin toimiin ja kehotti lähettämään työhuoneiden vielä terveet asukkaat takaisin koteihinsa. Yksi kotimatkalle lähetetyistä on Manna Pyöriän vaimo, johon ylivieskalainen kirjailija ja valtiopäivämies Pietari Päivärinta viittaa Kanttilaiset-teoksessaan. Manna Pyöriä asuu perheineen uudistalossa kaukana sydänmaalla, ja sinne vaimo lähtee taivaltamaan mukanaan kolme lasta ja kaksi leiviskää jauhoja. Äiti lapsineen pääsee kotiin, mutta ruoan loputtua hän lähtee jälleen kirkonkylälle. Rytkyn ja Haapakosken välillä, keskellä tiheää kuusikkoa äiti uupuu tiepuoleen rintalapsi sylissään. Vanhin lapsista jatkaa Haapakoskelle hakemaan apua, mutta apu saadaan paikalle liian myöhään. Äiti on jo kuollut. Vuoden kuluttua Manna lähtee kirkolle mutta ei pääse perille koskaan, vain hevonen saapuu yksin läheiseen taloon. Kyläläiset sanovat, että näin oli tarkoitettu - Mannan kohtaloksi koitui sama tienristeys, johon hänen vaimonsa on väsynyt. (2, 23)

Manna Pyöriä Haapaveden rippikirjassa 1862-1869
Kuva: SSHY

Vaikka Manna Pyöriän tarina on vain tarina, taustalla epäilemättä on totuuden siemen. Manna Pyöriä nimittäin löytyy Haapaveden kirkonkirjoista. Hänen kohdallaan on merkintä "försvunnen" eli kadonnut. Sekä Manna että hänen vaimonsa Liisa olivat kotoisin Nivalasta. Heidän lapsistaan ainakin kaksi avioitui paikkakunnalla, joten on hyvinkin mahdollista, että Kanttilan sukua elää Haapavedellä vielä tänäkin päivänä. (25)

Kaikista ponnisteluista huolimatta kurjuus ja kuolleisuus vain kasvoi. Keväällä 1868 Oulun läänissä toimi yhteensä 70 työhuonetta, joissa oli 8000-10 000 henkeä. Kaikkein pahimpana sunnuntaina Haapavedellä siunattiin hautaan 32 vainajaa. Toisin kuin etelässä ei Haapavedellä kuitenkaan jouduttu hautaamaan tuntemattomia kulkijoita, vaan kaikkien hautaan siunattujen nimet olivat tiedossa. Hautauksia oli kuitenkin niin paljon, että kuolinkellot soivat yhtä mittaa ja hautojen avaaminen routaiseen ja jäiseen maahan oli niin kovaa työtä, että väkeä oli kutsuttava työhön ympäri pitäjää. (2, 19, 24)

Tärpättiä ja etikkaa

Sulkalan sairashuoneen muistiinpanot alkavat 18. huhtikuuta 1868. Huhtikuun loppuun mennessä eli vajaan kahden viikon aikana Sulkalasta toimitettiin hautaan yhteensä 33 ruumista. Vielä toukokuussa Sulkalasta toimitettiin kirkkomaalle 57 ruumista. Tämän jälkeen elämä alkoi voittaa, mutta vielä kesäkuussa Sulkalaan tuotiin ensin yhdeksän ja sen jälkeen vielä kaksi hevoskuormaa sairaita. (2)

Nälkään kuolleiksi merkittiin Haapavedellä syksyn 1867 ja vuoden 1868 aikana vain kaksi henkeä - edellä mainittu Manna Pyöriän vaimo Liisa huhtikuussa 1868 ja mökinmies Abel Johansson eli Aapeli Juhonpoika Mylly 46 vuoden iässä toukokuussa 1868. Vainajien joukossa on kuitenkin useita, joiden kuolinpaikaksi on Haapaveden sijasta merkitty jokin toinen paikkakunta, esimerkiksi Kuopio, Leppävirta tai Suonenjoki. Mahtuupa mukaan myös yksi Norjassa ja yksi Viipurissa kuollut. Epäilemättä nälkä uuvutti kesken kerjuumatkan myös osan heistä. (26)

22.3.1868 Haapavedellä siunattiin 10 vainajaa,
joista kuusi oli alle 15-vuotiaita ja seitsemän on merkitty kuolleeksi työ- tai vaivaishuoneella.
Kuva: Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1861-1870

Ennen nälkäkuolemaa ehättivät erilaiset kulkutaudit, kuten lavantauti, punatauti, hivutustauti ja pöhötys. Kerjäläiset levittivät tauteja mukanaan, eivätkä taudit säästäneet ketään. Vaikka työhuoneiden tarkoitus oli hyvä, ne koituivat monen kohtaloksi, sillä työhuoneiden asukkaista kuoli yli puolet. Eivätkä keinot sairaiden hoitoon olleet kovin tehokkaat - Sulkalan sairashuoneella niin sanottuna ylilääkärinä taisteli tauteja vastaan entinen aliupseeri Nikkilä ja apulaisenaan Maria Mannerström. Aseinaan heillä oli pari tärpätti- ja etikkapulloa, sillä muita lääkkeitä ei nälkäkevään aikana sairashuoneelle ostettu. (2, 3)

Vuonna 1868 Haapavedellä oli 4500 asukasta. Yhden talven aikana nälkä ja taudit veivät hautaan 737 henkeä, joista talollisia oli 217 henkeä ja tilatonta, köyhempää väkeä 520 henkeä. Haapavedellä kuolleisuus oli kaikista Suomen kunnista kuudenneksi suurin. Lähiseudun muita katastrofikuntia olivat muun muassa Kärsämäki, Sievi ja Haapajärvi. (1)

Haapaveden opiston entinen rehtori Leino Pentzin kirjoittaa: "Mutta pitkänkin talven jälkeen koitti kesä. Lumi alkoi sulaa, ja maahan ilmestyi pälviä. Sairashuoneiden ovet avattiin, ja raitis ilma tuuletti taudinpesiä. Sanottiin, että pöhötys alkoi sairaissa sulaa ja pullistelevat mahat laskeutuivat. Muutos parempaan päin oli nopeampi kuin kukaan uskalsi odottaa. Sulkalan sairashuoneelle oli hätäaputöinä tilattu viisikymmentä ruumisarkkua, mutta puolet niistä jäi käyttämättä." (2)

Vuonna 1963 Haapaveden seurakunta pystytti
muistomerkin nälän uhreille

Lähteitä ja lisää lukemista:

1. Häkkinen, Antti & Ikonen, Vappu & Pitkänen, Kari & Soikkanen, Hannu: Kun halla nälän tuskan toi - Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Porvoo, 1991.
2. Pentzin, Leino: 1867-68 Katovuodesta Haapaveden pitäjässä. Teoksessa Jouko - Pohjois-pohjalaisen osakunnan kotiseutujulkaisu II. Helsinki, 1914. 
3. Turpeinen, Oiva: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-1868. Helsinki, 1986.
4. Haapavesi ennen ja nyt I, toim. K. A. Ruokonen. Lahti, 1948.
5. Oulun Wiikko-Sanomia, 30.6.1860 nro 26
6. Oulun Wiikko-Sanomia, 9.4.1864 nro 14
7. Oulun Wiikko-Sanomia, 17.6.1865 nro 24
8. Oulun Wiikko-Sanomia, 1.7.1865 nro 26
9. Oulun Wiikko-Sanomia, 3.6.1865 nro 22
10. Oulun Wiikko-Sanomia, 9.9.1865 nro 36
11. Oulun Wiikko-Sanomia, 23.9.1865 nro 38
12. Oulun Wiikko-Sanomia, 21.10.1865 nro 42
13. Helsingfors Dagblad 2.1.1866 nro 1
14. Oulun Wiikko-Sanomia, 27.1.1866 nro 4
15. Oulun Wiikko-Sanomia, 17.2.1866 nro 7
16. Ilmarinen, 1.2.1867 nro 5
17. Suomalainen Wirallinen Lehti, 9.7.1867 nro 55
18. Oulun Wiikko-Sanomia, 10.8.1867 nro 32
19. Oulun Wiikko-Sanomia, 16.11.1867 nro 46
20. Haapaveden kansanopiston arkisto, oppilaiden keräämä kansantieteellinen arkisto (1915-1915)
21. Oulun Wiikko-Sanomia, 18.5.1867 nro 20
22. Suomalainen Wirallinen Lehti, 20.2.1868 nro 22
23. Pietari Päivärinta: Kanttilaiset
24. Vilu viljan pelloilta vei - Nälkävuodet 1867-1868 Ylivieskassa
25. Haapaveden srk, rippikirja 1862-1869, Mieluskosken kylä nro 42 Pyöriä (kuva 327)
26. Kansallisarkisto/Oulun maakunta-arkisto, Haapaveden srk, kuolleiden ja haudattujen luettelot (1861-1870) IIIGl4:3