Kadonnut Anna eli Lumijärven veljekset Norjassa

Sukupuuni yksi oksa pysyi viime syksyyn saakka tyhjillään ilman minkäänlaisia tietoja. Syynä ei suinkaan ole ollut sukututkijoiden yleisin ongelma - avioton lapsi - vaan Haapaveden kirkon mukana palaneet kirkonkirjat, jotka jättivät tutkimuksiini esiäidin kokoisen aukon.

Monen sukututkijan voimin tehtyjen tuloksettomien etsintöjen jälkeen esiäitini Annan salaisuus paljastui, kun aiempien tasakymmenien ja viisivuotislukujen lisäksi nettiin ilmestyivät Oulun läänin henkikirjat myös välivuosilta. Ja kun vuoden 1883 henkikirjassa Anna ei ollutkaan Klemettilä vaan Lumijärvi, alkoi uuden sukuhaaran selvittäminen.

Henkikirjasta löytyi Annan sukunimi

Vihannissa, Lumimetsän perukoilla, Oulaisten ja Haapaveden rajan tuntumassa on vielä tänäkin päivänä talo nimeltä Yritys. 1800-luvun puolivälin tienoilla torpassa asui Iisak Joosepinpoika ja Greta Simontytär perheineen. Kuten Länsi-Suomessa tapana oli, sukunimi vaihteli kirjasta toiseen. Välillä se oli Äijälä, välillä Lumijärvi, Westeri ja Yritys. Yhtä kaikki perheen lapset etsivät yksi kerrallaan palveluspaikan ja lähtivät kotoa.

Ensimmäisenä vuorossa oli Simon, joka vuonna 1836 muutti 18 vuoden iässä Raaheen. Muuttokirjaan päättyvätkin hänen tietonsa Suomessa. Seuraava havainto hänestä on Norjassa vuonna 1843, kun hän avioituu Caroline Sedeniusdatterin kanssa. Pian seurasivat Norjaan myös Jooseppi eli Joseph, Henrik, Elias ja Herman. Osa heistä kiersi Kemin kautta, osa Tornion kautta. Veljessarjasta lähti kohti pohjoista myös Erik, mutta hän jäi matkan varrelle Tervolaan. Tervolaan lähtivät lopulta myös perheen vanhemmat. Suomeen jäi ainoastaan isoisäni isoäidin, pitkään etsimäni Annan isä Juho.

Meri ja meren viljavuus ja sadat muistelukset ihmeellisestä Ruijasta ovat olleet suomalaisten saattelijoina Jäämerelle. Viestit merkillisestä maasta ja vielä merkillisemmästä merestä ovat toinen toisensa perästä vierineet Suomen erämaihin kehoittaen kansaa taipalelle. Ruijan rannoilta kuului erinomaisen hyvää. Siellä vasta rahaa saa, sanottiin, siellä tulee laiskakin rikkaaksi.

Kun Lumijärven veljekset saapuivat Jäämeren rannalle, suomalaisten muuttoliike pohjoiseen oli vielä edessä. Tulijat olivat ensimmäisten joukossa, ja tilaa riitti suomalaisille. Vaellusvuosina saapui suomalaisia saapui jo kymmenittäin, jopa sadoittain.

Se [Vesisaari] oli vain pieni kaukarannan kylä, josta oli kovin pitkä matka maailman keskimaille ja pääpaikkoihin. Pikkiriikkinen toriaukeama oli mantereesta saarta kohden ojentuvan niemen tyvellä, torin ympärillä muutamia harmaita taloja ja kauppapuoteja sekä laitapuolessa joku turvekömmäkkö. Kaupungin vierellä huokui harmaa rapainen jänkä.

Hammerfest vuonna 1880
Kuva: Nasjonalbiblioteket

Yllättävän hyvin suomalaiset kuivan maan asukkaat sopeutuivat merelliseen elämään. Monet ryhtyivät laivanrakentajiksi, kalastajiksi, harppuunamiehiksi ja lopulta kippareiksi. 1860-1870-luvuilla suurin osa, peräti 74 prosenttia Jäämeren kippareista oli jo suomalaisia. Vaikka he tulivat Suomen ja Pohjois-Ruotsin maalaispitäjistä, heillä oli kokemusta hylkeenpyynnistä.

Hammerfestin pyyntilaivoissa oli ennen norjalainen miehistö, mutta nyt ovat skipparit ja miehet kveenejä. He näyttävät alussa tottumattomilta, mutta perille he tulevat, ja redarit tahtovat heitä mielellään.

Päästäkseen kippariksi oli aloitettava miehistön alimmista tehtävistä. Monet aloittivat Jäämeren-uransa kokkina, eivätkä kokit useinkaan olleet 12-14 ikävuotta vanhempia. 1860-luvulla Lumijärven veljekset toimivat jo usean aluksen kippareina - Jooseppi ja Herman neljän, Elias yhden.

Nousevat sieltä ankarat aapamiehet, Vihannista lähteneet Lumijärven veljekset, rikas ja ylpeäluonteinen Juuseppi, joka hukkui Valkeanmeren suulle, ja toimekas Hermanni, joka aina piti laivoissaan sikoja syöttäen niitä hylkeenlihalla ja saaden syksyllä korvaukseksi sianpäkkiä.

Jooseppi Lumijärvi
Kuva: Hammerfest Historielag / kuvatietokanta

Saalista ja kysyntää Jäämeren tuotteille riitti. Hylkeen- ja valaanrasvan avulla saatiin purje- ja säkkikankaiden raaka-aineena käytetystä juuttikuidusta helpommin kehrättävää. Hylkeenrasva toimi myös kyllästysaineena. Mursunnahka puolestaan oli kysyttyä aseteollisuudessa, ja siitä valmistettiin rekyylinvaimentimia, repunhihnoja ja satuloita. Hetuloita käytettiin sateen- ja aurinkovarjoissa sekä naisten korseteissa. Se, mikä maitovalaista jäi nahan, traanin ja lihan jälkeen jäljelle, jauhettiin lannoitteeksi ja myytiin ympäri Eurooppaa. 1860-luvulla Jäämeren tuotteet olivat Pohjois-Norjan kolmanneksi suurin vientituoteryhmä kalastustuotteiden ja kaivannaisten jälkeen.

Joseph Lumijärven saalis vuonna 1881
Kuva: Nasjonalbiblioteket / Dagbladet 30.9.1881

Vaikka pyyntikausi kesti vain viisi kuukautta, saalista riitti. Ceres-laivan kipparina toiminut Herman Lumijärvi toi vuonna 1877 maihin 120 hyljettä, 23 mursua, 14 karhua, joista 4 elävää, 103 poroa ja lisäksi vielä haahkanuntuvaa. Jooseppi Lumijärvi puolestaan palasi 10.9.1881 Hammerfestiin saaliinaan 3 mursua, 78 isoa ja 17 pientä hyljettä, 2 jääkarhua, 20 poroa ja noin 35 kiloa haahkanuntuvaa.

Mutta monta muuta miestä meri otti [...] niin myös Juuseppi Lumijärvi joutui merenpohjaan. Myrskyn menossa ankkuroi useita aluksia Valkeanmeren suulla, jäärailon ääressä tuulensuojassa odotellen tien avautumista siitä eteenpäin Kolkohvinsaaren alle ja siitä Pitkällesaarelle. Mutta kun myrsky vain isännöi, Lumijärven ukko viimein äkämystyi, repäisi rievut mastoon ja huusi toisille:
- Mie lähen aaphan pakkaamhan... ja opettamhan lantalaisia!
Hermanni Lumijärvi, toisen laivan päämies ja velimies, hoilahdutti perään:
- Niinpä, s-na, olekkin sitten aapamies!
Hermanni ja muut jäivät laivoineen railon suojaan, mutta Juuseppi puski keikkuen ja heiluen aavalle merenselälle, vaikka oli hirmuinen sää. Omalla laivallaan kippari kyllä keikutteli ja oma, 14-vuotias Viljami-poika oli oppimassa sekä möystärissä käytetyt miehet mukana. Sinne öystän alle äijä kaatui ja katosi kaikkinen, ja siellä hän vieläkin poikineen ja miehineen harhailee iankaikkisila pyytömailla taikka makaa meren pohjassa niinkuin varajooni joukkoineen Punaisessa meressä.

Vähältä piti, ettei nuorempi veli Herman Lumijärvi kokenut samaa kohtaloa, sillä hänen Syttende Mai -kuunarinsa haaksirikkoutui Huippuvuorilla Daudmannenin lähellä. Alus oli juuri pyytämässä maitovalaita vuonon suulla, kun virta ja jäät ruhjoivat sen jäitä vasten. Onneksi paikalla oli toinen alus, joka poimi Syttende Main miehistön kyytiinsä.

Jääkarhu Huippuvuorilla
Kuva: Nasjonalbiblioteket

Aina ei kilpailijoihin suhtauduttu yhtä myötämielisesti. Hammerfest-alustaan kipparoidessaan Herman Lumijärvi kohtasi Huippuvuorilla kerran vaikeuksiin joutuneen aluksen. Neuvonpidon jälkeen Lumijärvi lupautui viemään pulassa olevan miehistön Hammerfestiin sillä ehdolla, että hän saisi aluksen varusteet, pyyntiveneet, mastot, takilat ja purjeet itselleen. Tähän toinen osapuoli suostui, vaikkakin vastahakoisesti. Seuraavana päivänä Lumijärvi muutti kuitenkin mielensä, sillä Hammerfestiin palaaminen olisi kestänyt liian kauan ja hän olisi menettänyt arvokasta pyyntiaikaa. Päätös ymmärrettävästi herätti miehistöjen välillä närää.

Jäämeren rannalle asetuttuaan Lumijärven veljekset eivät enää palanneet Suomeen. Sen sijaan sukua muutti Yhdysvaltoihin, missä he ottivat käyttöön sukunimen Snow. Myös Norjan sisällä sukua muutti etelän suuntaan. Vielä seuraavassa, Suomeen jääneessä sukupolvessa veri veti kohti pohjoista: isoisäni isoäidin Annan veli Matti Yritys muutti Vihannista Muonioon. Viimeiset havainnot Matista ovat vuodelta 1910, jolloin hän oli oleskellut Ruotsin puolella jo kymmenkunta vuotta.


Lähteitä ja lisää lukemista:

Samuli Paulaharju: Ruijan suomalaisia (kursivoidut sitaatit)
Kjaer, Kjell-G. 2016: Ishavsfarerne 1859-1909. Orkana forlag, Stamsund.

Oulun läänin henkikirjat - Henkikirja 1883-1883 (Ou:95), jakso 390
Vihannin seurakunnan arkisto - Rippikirja 1847-1854 (IAa:9), 
jakso 60, sivu 115: torp under 16 Westeri, Yritys
Vihannin seurakunnan arkisto - Rippikirja 1865-1874 (IAa:11a), jakso 89: 28 Kivioja torp. Yritys

Simon Lumijärvi: https://www.digitalarkivet.no/census/person/pf01038400001361
Joseph Lumijärvi: https://www.digitalarkivet.no/census/person/pf01038400001180
Matts Yritys: Folkräkning 1910 - Pajala med Munionalusta församling, Norrbottens län

Dagbladet, 30.9.1881
Bergens Adressecontoirs Efterretninger, 6.9.1877

Geni-profiilit:
Iisakki Joosepinpoika Lumijärvi
Simon Isaksen Lommijärve
Jooseppi Iisakinpoika Lumijärvi
Herman Isaksson Lumijärvi

Äitien päivä

Naistenpäivän kunniaksi asiaa kaikista äideistäni.

Kirkon mukana palaneet Haapaveden seurakunnan paperit jättävät sukututkimukseen välillä melkoisia aukkoja. Niin myös äitilinjani tutkimisessa, sillä en ole esimerkiksi saanut selville isoäitini syntymäpaikkaa. Vielä vuosi ennen isoäitini syntymää isoisoäitini Maria Manni, s. 10.1.1892, asui miehensä, anoppinsa ja 2-vuotiaan tyttärensä kanssa huonekuntalaisena Haapavedellä, Ainalin kylässä, Junnon tilalla nro 6 (kartalla nro 1). Vuonna 1918 ympäri maailman levisi espanjantauti, joka tiettävästi vei mukanaan myös Marian ja hänen kolmesta lapsestaan vanhimman. Aviomiehelle jäi hoidettavakseen kaksi nuorempaa lasta, joista toinen oli vain parin viikon ikäinen.

Myös Marian  ja hänen äitinsä Agneta eli Neeta Henricsdotter Mannin, s. 16.1.1871, syntymäpaikat jäävät ilman lopullista varmuutta. Ennen Marian syntymää Neeta oli piikana Mieluskosken kylässä, Yrtin tilalla nro 40, mutta Marian syntymän jälkeen vuoden 1893 henkikirjasta häntä ei enää löydy Yrtistä. Neeta puolestaan on todennäköisesti syntynyt Haapajärven kylässä, Takkusen tilaan kuuluvassa Pennalan torpassa (kartalla nro 2).

Neetasta taaksepäin voidaan kaikki esiäitini merkitä karttaan yhdellä ainoalla pisteellä (kartalla nrot 3-6), sillä niin pitkälle kuin kirkonkirjoja riittää, kaikki äitini ovat Mieluskosken kylästä joko Laukan tilalta tai siitä halotuilta naapuritiloilta.

Isoäitini viiden sukupolven takaa, Neeta Mannin äiti Anna Nilsdotter Laukka, s. 18.6.1837, oli syntyisin Mieluskosken kylältä Laukka-Kupiaisen tilalta. Kyseessä oli oman aikansa uusperhe, jossa yhteisten lasten lisäksi molemmilla vanhemmilla oli myös omia lapsia.

Annan äiti Kaisa Greta Pehrsdotter, isoäiti Carin Johansdotter ja isoisoäiti Valborg Olofsdotter olivat kaikki aivan samoilta nurkilta - kuka varsinaiselta Laukan tilalta, kuka naapurista Ala-Laukkalasta. Varhaisin esiäitini, jonka tarkka syntymäaika ja -paikka on tiedossa, on Valborg Mattsdotter Laukka, s. 13.1.1732.

Myös Valborg Mattsdotterin eli Valpuri Matintyttären äiti on tiedossa: Valborg Larsdotter eli Valpuri Laurintytär, syntynyt syyskuussa 1700. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Entä mitä hänestä ylipäänsä tiedetään?

Valpuri Laurintytär vihittiin avioon Matti Matinpoika Laukan kanssa 22.5.1726, ja heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa syntyi vuonna 1727. Avioliitto oli Valpurin toinen, sillä hänen ensimmäinen aviomiehensä Matti Ruhala oli kuollut vuotta aiemmin 1725. Ensimmäisen aviomiehen Ruhala-sukunimi viittaa Kärsämäen suuntaan, mutta Valpuria ei löydy Haapavedeltä eikä Kärsämäeltä.

Riippumatta siitä mistä Valpuri tuli, täysin rutiköyhä hän ei ollut. Perukirjan mukaan hänellä oli kuollessaan neljä kappaletta erilaisia hopeisia juoma-astioita. Rahaa oli ainakin 15 enckla caroliner, 11 dubbla caroliner, 7 riikintaaleria ja 3 plootua. Lehmiä jäi perillisille kuusi, hiehoja kaksi, yksi härkä, muutama hevonen ja viisitoista lammasta.

Tähän päättyvät kirjalliset lähteet Valpurin elämästä. Dna-tutkimus sen sijaan osaa kertoa, että Valpurin äidiltä tyttärelle periytyvä haploryhmä H on Suomen yleisin. Läheisiä äitilinjan sukulaisia ei FTDNA:n testin tehneiden joukosta löydy, vaikka Valpurin tyttäriä on itseni lisäksi lukuisia muitakin. Läheisimmät dna-osumat Suomessa sijoittuvat Urjalaan, Anjalaan, Kuhmoisiin, Hausjärvelle ja Rantasalmelle. Kaikki nämä ovat kuitenkin niin kaukaisia, että yhteistä esiäitiä on mahdotonta selvittää. Vieläkin läheisimpiä osumia löytyy yllättäen Saksasta Münchenin lähistöltä ja Yhdysvalloista Georgian osavaltiosta.

Äitilinjan osumat Suomessa

Mitä tästä voidaan päätellä? Ehkä ainakin se, että vaikka huomattava osa Haapaveden varhaisista asukkaista saapui Savo-Karjalan suunnasta, uudisasutusta levisi Haapavedelle myös Hämeestä. Ehkä äitilinja selittää myös sen, miksi äitini dna-testituloksissa näkyy pieni häivähdys sukujuuria Keski-Euroopassa Saksan ja Sveitsin rajaseuduilla.

Äitilinjan osumat Euroopassa

Lähteitä ja lisää lukemista:
Pirttivaara, Marja 2017: Juuresi näkyvät - geneettisen sukututkimuksen ABC. Siltala, Helsinki.

Jean Sibelius ja Vihanti

Muutama päivä sitten liputettiin Jean Sibeliuksen kunniaksi. Vaikka Sibelius itse syntyi Hämeenlinnassa ja vietti siellä koko lapsuutensa, hämärä muistikuva kertoi, että Sibeliuksella olisi juuria myös Pohjois-Pohjanmaalla. Pikainen googletus tuotti lukuisia sukututkimuksia, jotka paljastivat muistikuvan oikeaksi.

Jean Sibeliuksen äiti Maria Charlotta oli omaa sukua Borg, jonka isä Gabriel Gabrielinpoika Borg syntyi Vihannissa 23.10.1797. Sibeliuksen isoisän, Gabrielin vanhemmat olivat puolestaan Gabriel Kaarlenpoika Borg, joka syntyi Pyhäjoen Pohjankylässä Kiiskilän tilalla 7.8.1758 ja Maria Gustava Chydenius Kokkolasta. Gabriel-isä toimi Vihannin kappalaisena vuodesta 1793, jolloin perhe asui Vihannin pappilassa, Pehkosen eli Pehkolan tilalla nro 13.

Jean Sibeliuksen isoisän isän kastemerkintä.
Carl Borgin ja Catharina Ruthin poika Gabriel syntynyt 7.8.1758 Pyhäjoella, kummeina Gabriel Stårck ja vaimo Anna Maria Wenander, Alexander Magnus Wång, Margareta Zimmerman, Tuomas Parlin ja vaimo Anna Matintytär.
Kuva: Digitaaliarkisto

Vaikka voisi kuvitella, että kappalaisen lapsen kummeiksi olisi valikoitunut ylempien säätyjen edustajia, Gabrielin kummit olivat kaikki talonpoikaisia. Kummien luettelo on pitkä, mutta kummit ovat lukkarin poikaa lukuun ottamatta todennäköisesti läheisiltä tiloilta. Tuskin Vihannissa edes oli papin lisäksi muita säätyläisiä 1700-luvun lopulla.

Jean Sibeliuksen isoisän kastemerkintä.
Gabriel Borgin ja Maria Gustava Chydeniuksen poika Gabriel syntynyt 23.10.1797. Kummeina Heikki Samulinpoika Junnila ja vaimo Riitta Samulintytär, Tapani Juhonpoika Alaperet ja vaimo Anna Matintytär, Taneli Juhonpoika Saarela ja vaimo Valpuri Antintytär, Juho Matinpoika Alaperet ja vaimo Maria Olavintytär, nuorukainen (lukkarin poika) Petter Johan Kiljander, Liisa Heikintytär Junttila, Kustaa Niilonpoika Mustakangas ja Beata Juhontytär Korsu.
Kuva: Digitaaliarkisto

Gabrielin syntymän aikaan perheessä oli seitsemän lasta, joista vanhin veli Karl Jakob oli jo ylioppilas. Vuonna 1807 Gabrielin äiti Maria Gustava Chydenius kuoli pilkkukuumeeseen, ja hänet haudattiin Vihannin kirkkomaalle. Isä meni uudelleen naimisiin, ja perheeseen syntyi vielä yksi poika. Vuonna 1819 Gabriel-isä siirtyi kirkkoherraksi Saloisiin, ja koko perhe muutti Vihannista Saloisten pappilaan. Tässä vaiheessa perheen vanhimmat lapset olivat jo ylioppilaita ja opiskelivat Turussa. Vihannin kappalaiseksi tuli vuorostaan perheen vanhin poika Karl Jakob Borg.

Borgin perhe Vihannin rippikirjassa 1794-1800.
Kuva: Digitaaliarkisto

Vaikka Borgin suvulla on vahvat juuret erityisesti Pyhäjoella, perheen pojat päätyivät yksi kerrallaan pappisuralle ja hajaantuivat eri puolille Suomea. Vielä nykyään sen jäsenet vaikuttavat kulttuurin eri aloilla.

Lähteet:

Jean Sibelius: Suku ja perhe

Digitaaliarkisto: Pyhäjoki, rippikirjat 1756-1763

Digitaaliarkisto: Vihanti, syntyneet 1797

Digitaaliarkisto: Vihanti, rippikirjat 1794-1800

Digitaaliarkisto: Vihanti, rippikirjat 1808-1822

Digitaaliarkisto: Vihanti, kuolleet ja haudatut 1807

Wikipedia: Borg (suku)

Pakolaisena omassa maassa

Kiivaana jatkuva keskustelu turvapaikanhakijoista ja pakolaisista palautti mieleeni esi-isäni Seppä-Jaakon, joka pakeni 1700-luvun alkupuolella isovihan kauhuja Ruotsiin, Pohjanlahden toiselle puolelle Bjärtrån pitäjään. Kolmisen vuotta kestäneen pakomatkan jälkeen Jaakko palasi Pyhäjoelle, asettui Maijalan tilalle ja sai näin sukunimekseen Maijalan. Suomeen paluuta edeltävissä lähteissä sukunimeksi on kirjattu vaihdellen niin Corren, Korle kuin Korre.

Venäläisjoukkojen kylväessä hävitystä Pohjanmaan rannikkopitäjissä Jaakko pärjäili Ruotsissa aluksi varsin mukavasti, sillä kirkkoherran mukaan hän "giör god förtienst". Tilanne kuitenkin muuttui, sillä vuonna 1721 kirkkoherra kirjasi muistiin, että Jaakolla oli mukanaan poika ja vaimo sekä viisi lasta, kaikki rutiköyhiä.

Sen parempi tilanne ei ollut vastarannalla Suomessa. Pyhäjoen kirkkoherra Nils Mathesius pakeni perheineen Ruotsiin. Vuosilta 1715-1721 Pyhäjoen seurakunnan kuolleiden luetteloon on merkitty lähinnä vain kirkkoherran oman perheen tietoja. Hudiksvallin lähelle suuntautuneen pakomatkan aikana kirkkoherra Mathesiuksen perheestä kuoli neljä lasta.

Kirkkoherra itse kuvaa kirkonkirjoissa isonvihan aikaa Pyhäjokilaaksossa seuraavasti:

"Ifrån A:o 1714 in til 1718 äro af Ryssen ihjälslagna, af somblige j siukdomen af een swår hunger förorsakad, döde blefne j Pyhäjoki pastorat utj een Summa 1697 personer Förutan dhem som uppe j Sochnet j synnerhet j Pyhäjerfwi äro Sootdöde. af Ryssen bortförde 429 Pers.

"Vuodesta 1714 vuoteen 1718 kuoli Pyhäjoen seurakunnassa venäläisten tappamina sekä pahan nälän aiheuttamien sairauksien näännyttäminä yhteensä 1697 henkeä. Heidän lisäkseen pitäjän itäosassa, varsinkin Pyhäjärvellä kuoli moni tauteihin. Venäläiset veivät mukanaan 429 henkeä."

Kuva: Digitaaliarkisto

Jaakon vaiheiden selvittely jatkuu edelleen.

Lähteet:

Digitaaliarkisto, Pyhäjoen seurakunnan syntyneiden luettelo 1692-1733

Johanna Aminoff, Finska flyktningar i Sverige under stora ofreden

Amerikan-Anni - Yhdysvaltoihin suuntautuneesta siirtolaisuudesta

Viime kesänä pidin Vaitiniemi-Uusitalo-sukuseuran vuosikokouksessa esitelmän Yhdysvaltoihin suuntautuneesta siirtolaisuudesta. Tarkoituksena oli esitellä yleisesti siirtolaisuutta, digitalisoituja tietolähteitä, joista siirtolaisten vaiheita voi tutkia omatoimisesti, sekä kertoa sukuun kuuluvan esimerkkihenkilön Matti Huikarin ja hänen perheensä vaiheista. Tässä Matin ja hänen tyttärensä Anni Huikarin tarina nettiversioksi muokattuna.

1900-luvun alussa lukuisat suomalaiset suuntasivat paremman elämän toivossa Amerikkaan. Siirtolaisuuden taustalla oli lukuisia syitä, joista osa vaikutti kotimaassa työntötekijöinä, osa kohdemaassa vetotekijöinä. Työntötekijöitä olivat kotimaassa vaikuttaneet olot, jotka kannustivat tai pakottivat lähtemään siirtolaisiksi. Väestönkasvun myötä maaseudulla oli liikaväestöä, jota maatalous perinteisenä elinkeinona ei enää pystynyt elättämään. Monet olivatkin jääneet perinnönjaossa maattomiksi, ja elanto oli pakko etsiä muualta. Takana saattoi olla myös kato- ja jopa nälkävuosia. Joillakin oli taustalla henkilökohtaisia syitä, kuten riitoja tai silkka seikkailunhalu. Vetotekijöistä huomattavimpia oli Yhdysvaltojen työvoimapula – työtä oli varmasti tarjolla kaikille halukkaille. Myös Amerikasta tulleet kirjeet houkuttelivat kiinnostuneita.

Matin lähdön syitä on yli sadan vuoden jälkeen mahdotonta varmuudella arvailla, mutta epäilemättä lähtöön vaikuttivat yleiset syyt, kuten Suomen matala elintaso, maaseudun murros ja toimeentulon vaikeudet. Vetotekijöistä lähtöön vaikuttivat uskoakseni ennen kaikkea Amerikan-kirjeet, sillä lähtijöitä oli aivan lähipiiristä useita. Matin sisar Kaisa Huikari oli solminut toisen avioliittonsa Heikki Ollilan kanssa, jonka sisar Emma ja veli Aappo olivat jo aiemmin muuttaneet Yhdysvaltoihin. Emman ja Aapon kotiväelle ja sukulaisille lähettämät kirjeet varmasti kannustivat myös muita siirtolaisuuteen, sillä Siirtolaisuusinstituutin passiluettelon mukaan vuonna 1903 passia Yhdysvaltoihin haki ensin Heikki Ollila ja vuonna 1905 Matti Huikari.

Matin passitiedot

Kuvalähde: Siirtolaisuusinstituutti

Hetken päähänpistosta ei matkaan voinut lähteä, sillä matkalippu oli kallis hankinta. Vuonna 1905 matkalippu välille Hanko-New York maksoi 185 markkaa, nykyrahassa vuonna 2015 noin 813 euroa. Vaikka summa ei nykymittapuulla ole huikea, on syytä muistaa, että vuonna 1905 työmiehen tuntipalkka oli noin 32 penniä ja vuosiansio keskimäärin 1000 markkaa. Lippu maksoi siis parin kolmen kuukauden palkan verran. Vaikka suurimmissa kaupungeissa oli matkalippuja myyviä asiamiehiä ja niin sanottuja tikettikonttoreita, lippuja tuskin myytiin Haapaveden kokoisessa kaupungissa vaan ne hankittiin todennäköisesti lähtösatamasta. Jotkut myös saivat Amerikassa asuvilta sukulaisiltaan laivayhtiön toimistoon maksuosoituksen, prepaid ticketin.

Siinä missä matka Haapavedeltä New Yorkiin taittuu nykyään parhaimmillaan alle vuorokaudessa, vuonna 1905 kesti matka Haapaveden Mieluskylältä Yhdysvaltoihin pari viikkoa. Matin maahantulotodistuksessa lähtösatamaksi on merkitty Liverpool, joten todennäköisesti hän matkusti laivalla Hangosta ensin Englannin itärannikolle Hulliin ja sieltä junalla Liverpooliin. Varsinainen valtamerimatka alkoi Liverpoolista Umbria-höyrylaivalla, johon mahtui yli 1300 matkustajaa ja joka ylitti Atlantin kuudessa päivässä. Mikään luksusristeilijä Umbria ei suinkaan ollut, sillä se oli liikennöinyt Liverpoolin ja New Yorkin väliä jo lähes kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1884.

Helmikuussa 1905 Matti saapui New Yorkiin Ellis Islandille. Miljoonien siirtolaisten tie Yhdysvaltoihin kulki tämän valtavan vastaanottokeskuksen kautta, ja pelkästään yhden päivän aikana tulijoita saattoi olla jopa yksitoistatuhatta. Ellis Island tunnettiin myös nimillä Toiveiden saari ja Kyynelten saari, sillä ennen maahantuloa siirtolaiset joutuivat pikaiseen terveystarkastukseen, ja heille esitettiin muutama kysymys koskien esimerkiksi määränpäätä. Kaikki eivät tarkastusta läpäisseet, ja monet joutuivat palaamaan takaisin kotimaahan. Maahan saapuneiden siirtolaisten tietoja voi tutkia Ellis Islandin tietokannasta.

Matti Huikarin maahantulotodistus, Matin tiedot rivillä 27

Kuvalähde: Ellis Island 

Suurin osa suomalaissiirtolaisista suuntasi maahan päästyään pohjoiseen, Kanadan rajan tuntumaan suurten järvien ympäristöön. Myös itärannikko oli suomalaisten suosiossa. Pohjoisessa työskenneltiin metsätyömailla, kaivoksissa tai tehtaissa. Itärannikolla työllisti teollisuus. Naiset työskentelivät usein palvelijoina, mutta palvelijan työ edellytti ainakin auttavaa kielitaitoa. Maahantulotodistuksen mukaan Matti oli matkalla Massachusettsiin Maynardin kaupunkiin, missä häntä odotti Huikarin sukua sekä Kaisa-sisaren lankomies Abraham eli Aappo Ollila. Lippu määränpäähän oli hankittu valmiiksi etukäteen omilla rahoilla, ja kaikkien kustannusten jälkeen rahaa oli jäljellä kymmenen dollaria.

Maynard sijaitsee Yhdysvaltain itärannikolla, noin tunnin junamatkan päässä Bostonista. Sen asukasluku on nykyisin noin kymmenentuhatta henkeä, ja vaikka vielä vuonna 1900 Maynardissa oli vain kolmisentuhatta asukasta, sen asukasluku peräti kaksinkertaistui seuraavien kymmenen vuoden aikana. Suomalaiset eivät enää ole suuri etninen ryhmä, mutta aikoinaan kaupungissa on ollut vahva suomalainen asukaskanta. Suomalainen seurakunta perustettiin kaupunkiin jo vuonna 1894, ja vuosina 1905-1907 suomalaissiirtolaiset rakensivat oman luterilaisen kirkon. Suomalaissiirtolaisia kaupunkiin houkutteli "Maynardin mylly" eli kutomo Assabet Woolen Mill, myöhemmin American Woolen Company, joka valmisti puolustusvoimain univormuissa käytettyä villakangasta.

Maynardin luterilainen kirkko

Kuvalähde: Maynard Historical Society

Tehdastyö ei ollut järin loistokasta. 1910-luvulle tultaessa kutomo laajensi huomattavasti ja palkkasi paljon maahanmuuttajia Suomesta, Puolasta ja Venäjältä. Päivät olivat pitkiä, sillä työtunteja oli viikossa kuusikymmentä ja tuntipalkka alkaen neljä senttiä. Lapsityövoimaa käytettiin yleisesti, mutta alle 16-vuotiaiden työaikaa määritti lainsäädäntö, jonka mukaan lasten viikoittainen työaika oli 48 tuntia. Työajat olivat tiukat, myöhästymisiä ei sallittu ja irtisanominen helppoa. Olot olivat kehnot - kylmyyden vuoksi työtä tehtiin käsineet kädessä ja tuolin alle pantiin öljylamppu lämmittämään jalkoja. Aika ajoin tehtaassa syntyi lakkoja, ja esimerkiksi vuonna 1910 suomalaiset työntekijät aloittivat laajamittaisen lakon. Aiemmat lakot oli onnistuttu rikkomaan teettämällä työt jotakin toista kansallisuutta edustavilla työläisillä. Ensimmäistä kertaa tämä ei onnistunutkaan, vaan puolalaiset tukivat suomalaisten aloittamaa lakkoa.

Assabet Mills, Maynard

Kuvalähde: Maynard Historical Society

Yhdysvaltoihin lähteneiden siirtolaisten vaiheita voi helposti tutkia maksullisen Ancestry-tietokannan ja ilmaisen FamilySearch-tietokannan avulla, joiden keskeistä aineistoa on väestönlaskenta eli census. Yhdysvalloissa koko liittovaltion väestö luetteloidaan kymmenen vuoden välein, ja koska Matti Huikarin Amerikan-siirtolaisuus kesti vuodesta 1905 vuoteen 1913, hän ehti jättää jälkensä vain vuoden 1910 väestönlaskentaan.

Väestönlaskennan ohella Matin vaiheista löytyy kuitenkin muutamia muita tiedonjyväsiä. Vuonna 1906 tehdastyöläiseksi kirjattu Matti meni naimisiin Maria Ojalan kanssa. Seuraavana vuonna perheeseen syntyi esikoistytär Anni ja vuoden kuluttua toinen tytär Saima Astrid.

Matin ja Marian vihkiminen

Kuvalähde: Ancestry

Toisinaan haluttujen tietojen löytäminen vaatii melkoista salapoliisin työtä, sillä arkistoihin käsin kirjoitetut nimet ovat digitalisoinnin yhteydessä muuntuneet lähes tunnistamattomiksi. Esimerkiksi vuoden 1910 väestönlaskennassa on perheen sukunimeksi merkitty Hurkory. Väestönlaskennan mukaan Matti ja Maija asuivat vuonna 1910 edelleen Maynardin kaupungissa. Matti työskenteli tehtaassa kutojana, ja Maria oli kotona lasten kanssa. Samassa taloudessa asui myös kaksi lapsetonta pariskuntaa, Hautalat ja Salot. Tammikuussa 1913 perhettä kohtasi suru, kun nuorempi tytär menehtyi vain neljän vuoden iässä polioon. Sukuun kuuluva Jorma Torkkola muistaa kuulleensa, että Matti puolestaan loukkaantui vakavasti työtapaturmassa ja palasi Suomeen kuolemaan. Koko perhe palasikin Suomeen, ja hyvin pian tämän jälkeen Matti kuoli joulukuussa vuonna 1913.

Vuoden 1910 väestönlaskenta, Huikarin perheen tiedot alkaen riviltä 97

Kuvalähde: Ancestry

Vuonna 1916 leski Maria ja 9-vuotias Anni palasivat Yhdysvaltoihin. Molemmat osasivat maahantulotodistuksen mukaan englantia, joten päätös palaamisesta oli varmasti helppo. Maria meni uudelleen naimisiin Juho Karin kanssa, ja vuonna 1922 pariskunnalle syntyi poika Yrjö Johannes eli George John. Pian Maria jäi jo toistamiseen leskeksi. Maria ja George jäivät asumaan Maynardiin, kun taas Anni lähti etsimään työtä. Vuonna 1930 hän työskenteli palvelijana Concordin kaupungissa.

Viimeinen julkisesti saatavilla oleva väestönlaskenta on vuodelta 1940. Tällöin Anni asui North Attleborough'n kaupugissa ja työskenteli Harry ja Beatrice Fisherin perheessä sisäkkönä eli palvelusväen esimiehenä toisen suomalaisnaisen, Katri Kilposen kanssa. Työtunteja Annilla oli viikossa 50 ja työviikkoja vuodessa 50. Vuosipalkka oli 900 dollaria. Ilmeisesti työpaikka oli hyvä ja pidetty, sillä vuonna 1968 serkulleen Hilja Tukalalle lähettämässään kirjeessä Anni kertoo olleensa samassa paikassa jo 36 vuotta.

Annin kirje serkulleen Hilja Tukalalle 

Kuvalähde: Hilja Tukala

Anni vieraili Suomessa kaksi kertaa, 1950-luvun lopulla ja vuonna 1970. Hänen serkkunsa Lauri Huikari muistaa Annin matkustelleen Haapavedellä ja viettäneen aikaa myös äitinsä sukulaisten luona Haapajärvellä. Kirjeenvaihto Suomeen jääneiden sukulaisten kanssa oli vilkasta, ja sodan aikana Lauri Huikarin perhe sai Annilta Amerikan-paketissa muun muassa kahvia, tupakkaa ja riisiä, josta juhlapyhinä keitettiin puuroa. Myös Jorma Torkkola muistaa Amerikan-Annin. Vaikka Anni oli asunut koko ikänsä Yhdysvalloissa, suomen kielessä oli vain vähän vaikutteita englannista. Lauri Torkkola muistaa, miten Anni kertoi, ettei osaa ajaa pyörällä vaan ainoastaan "kaaralla". Erityisen mieleenpainuvia olivat Annin tuliaiskarkit, jotka suomalaislapsesta maistuivat varsin erikoisilta, jopa pahoilta. Annin ensimmäisellä Suomen-vierailulla Torkkolan perheen lapset saivat tuliaisina kukin yhden dollarin, joista ainakin yksi on säilynyt tähän päivään asti.

Toisen siirtolaispolven elämä Yhdysvalloissa oli varmasti helpompaa kuin ummikkoina maahan tulleiden vanhempiensa. Myös palvelijan oli mahdollista saavuttaa varsin mukava elintaso, sillä Suomeen lähetetyistä kirjeistä saattoi lukea matkoista esimerkiksi Havaijille tai Floridaan. Siitä huolimatta kirjeistä kuultaa jonkinlainen juurettomuus. Kirjeitä tuli Suomeen vuosittain joka joulu 1980-luvulle asti, mutta lopulta alkoi ikä painaa. Vuonna 1964 Anni Huikari kirjoitti serkulleen Hilja Tukalalle:

"Ja paljon niitä taas sinne Suomeen on lähtijöitä, toiset ovat menneet ja toiset hommaa lähtöä. Tuntuu että ois se mukava kuin pääsis mukaan, vain eihän se aina sovi lähteä. Teitä muistellen, Anni"

Anni Huikari

Kuvalähde: Lauri Huikari

Matti Huikari

s. 2.11.1882 Haapavesi

k. 30.12.1913 Haapavesi

Maria os. Ojala, myöh. Huikari, myöh. Kari

s. 6.2.1882 Haapajärvi

k. 1956 Maynard, Massachusetts

Anna Mari (Annie Mary) Huikari

s. 19.1.1907 Maynard, Massachusetts

k. 8.11.1982 Maynard, Massachusetts

Saima Astrid Huikari

s. 3.9.1908 Maynard, Massachusetts

k. 4.1.1913 Maynard, Massachusetts 

Marian ja Annin hauta Maynardissa, Glenwoodin hautausmaalla

Kuvalähde: John Salmi, Find a Grave

Lähteet:
Siirtolaisinstituutin siirtolaisrekisteri
Ellis Islandin matkustajaluettelot
Ancestry-tietokanta
FamilySearch-tietokanta

Siirtolaisuus Etelä-Pohjanmaalta Pohjois-Amerikkaan 
Siirtolaisten matkareitit Amerikkaan
Siirtolaisuus Suomesta Yhdysvaltoihin

Umbria
Ellis Island
Maynard, Massachusetts
Maynardin mylly
Maynardin historiallinen seura

Jorma Torkkola 31.8.2015
Lauri Huikari 31.8.2015
Anni Huikarin kirje Hilja Tukalalle 3.12.1968
Anni Huikarin kirje Hilja Tukalalle 16.6.1964

Rikollista touhua

Sukututkijana olen toivottoman kärsimätön ja epäjärjestelmällinen. Sen sijaan että tutkisin sukuhaaran ja henkilön kerrallaan ja kirjaisin muistiin koko elämänkaaren lähdeviitteet, siirryn sukuhaarasta ja henkilöstä toiseen. Jos ohimennen silmiin sattuu jotakin mielenkiintoista, päädyn usein tutkimaan sukuja ja tapahtumia, jotka eivät mitenkään liity omiin juuriini.

Näin kävi tälläkin kertaa. Tarkoitus oli tutkia omia juuria, mutta arkistolaitos ja digitaaliarkisto muuttivat suunnitelmat. Digitaaliarkistoon lisätään jatkuvasti valtavia määriä aineistoa, ja etusivulla on linkki uusimpiin, viikon sisällä digitoituihin asiakirjoihin. Tähän saakka tarjolla ei ole ollut mitään omiin tutkimuskohteisiini liittyvää, ei tälläkään viikolla. Sen sijaan huomasin linkin Valkealan seurakunnan rikoskirjoihin vuodesta 1828 vuoteen 1878. En voinut vastustaa 1800-luvun vastinetta nykypäivän tosi-tv:lle.

Mitään suuria paljastuksia ei tullut, sillä rikokset olivat aika lailla odotettavissa. Sitä tavanomaista juopottelua (fylleri), kuten oman esi-isäni Tuomas Pekanpoika Pyhäluodolla. Usein juopotteluun näytti yhdistyvän sapatinrikos (sabbatsbrott) tai vaikkapa kiroilu (svordom) ja tappelu (slagsmål). Joillakin juopottelu näytti vaihtuneen jo juoppoudeksi (dryckenskap). Löytyipä rangaistujen joukosta myös lukkari, joka oli hoitanut jumalanpalveluksen humalassa (fylleri i tjenst medan Gudstjensten), ja seurakunnan kuudennusmies, joka oli myynyt keittämäänsä pontikkaa. Viinanpoltosta (brännvinsbränning) ja viinan myynnistä (brännvinsförsäljning) tuomioita jaettiinkin kuin liukuhihnalta.

Sivun täydeltä tuomioita viinanpoltosta ja -myynnistä.
Kuvalähde: Digitaaliarkisto

Omaisuusrikoksia tehtiin paljon. Näpistyksiä (snatteri) löytyi useita, samoin varkauksia (stöld, tjuvnad). Toisen omaisuutta vahingoitettiin, varsinkin metsää (åverkan i skog, skogsåverkan), joskus myös karjaa (boskap). Vuonna 1852 käräjillä oli ilmeisesti samalla kertaa tuomittu peräti kymmenen miestä siitä, että he olivat kaataneet puita toisen omistamalta maalta.

Saman kylän miehet olivat kaataneet puita toisen mailta.
Kuvalähde: Digitaaliarkisto

Ilmeisesti seurakuntalaiset olivat varsin siveellistä väkeä, sillä tuomioita salavuoteudesta ei juuri ollut. Muutama merkintä löytyi huorinteosta (enkelt hor, enfalt hor). Nykypäivän näkökulmasta kuitenkin tuntuu huvittavalta vuonna 1869 langetettu tuomio, jossa mies oli vastahakoinen toteuttamaan solmittua avioliittoa (för motsträfvighet att fullborda påbörjadt äktenskap). Ehkä mies oli niin sanotusti lähtenyt lätkimään ja jättänyt naisen yksin.

Suurin osa rikoksista tuli kuitattua ripittäytymisellä joko yksin tai julkisesti (enskild kyrkoplikt, uppenbar kyrkoplikt) tai julkisella anteeksipyynnöllä (offentlig afbön). Aina anteeksipyyntö ei riittänyt, sillä esimerkiksi vuonna1856 kouvolalaismies kohteli väkivaltaisesti äitiään (burit våldsam hand å sin mor), juopotteli ja kiroili. Seurauksena oli 28 päivää vankeutta vedellä ja leivällä, julkinen ripittäytyminen ja julkinen anteeksipyyntö äidiltä. Varkaudesta rangaistiin tapauksesta riippuen sakoilla, piiskalla (ris) ja/tai raipoilla (spö). Myös kuolemantuottamuksesta näyttää selvinneen usein rahalla. Esimerkiksi vuonna 1868 kuolemantuottamuksen hinta oli kolmekymmentäkahdeksan markkaa ja neljäkymmentä penniä.

Kaikkein kovin rangaistus langetettiin vuonna 1862 Valkealan Oravalan kylästä kotoisin olleelle rengille, joka määrättiin menettämään päänsä (att halshuggas) rangaistuksena taposta (dräp). Renki sai kuitenkin pitää päänsä, sillä "af Kejserlig Gunst och Nåd benådad till tjugu åtta dagars fängelse vid vatten och bröd, uppenbar kyrkoplikt samt fyra års allmänt arbete i straffängelset i Åbo". Keisarin armosta kuolemantuomio vaihtui siis vajaan kuukauden vankeuteen vedellä ja leivällä, julkirippiin ja neljän vuoden työhön Turun rangaistusvankilassa.

Kuolemantuottamuksesta selvisi rahalla, mutta taposta saattoi menettää päänsä. 

Kuvalähde: Digitaaliarkisto

Sivistynyttä siemailua vai kirkkokännit?

Eletään vuotta 1815. Tuomas Pekanpoika Pyhäluoto on 18-vuotias nuorimies. Hänen isänsä on kuollut, joten Tuomas saa luvan pärjätä omillaan. Äiti jää asumaan Pyhäjoelle, ja Tuomas lähtee vanhempien sisarustensa tavoin hankkimaan elantoaan Raaheen. Renkipaikka löytyy, ja koska Tuomas on muuttokirjan mukaan rehellinen, hyvämaineinen ja rippikoulun käynyt, Raahesta on helppo jatkaa vuonna 1820 vuorostaan Vihantiin. Lukeminen ja kristinopin tuntemus on aika heikolla tolalla, mutta se ei haittaa.

Vihantiin muuttaessaan Tuomas on rehellinen ja hyvämaineinen. Nimi sivun keskivaiheilla pidikkeen kohdalla.
Kuvalähde Digitaaliarkisto.

Jostain syystä Raahen pappi ei vanhoista rötöksistä välitä, vaikka Tuomas on 16-vuotiaana Raahen-matkalla juonut itsensä humalaan. Paloviinapäissään hän on joutunut sanaharkkaan, ja sanaharkka on vuorostaan äitynyt kunnon rähinäksi.

Vuonna 1733 Suomessa säädettiin juopumusasetus, joka kielsi paitsi humalassa esiintymisen, myös juomiseen yllyttämisen. Kaverille ei siis sopinut tarjota, jos ei mielinyt käräjille. Julkijuopumus oli synti, ja siitä seurasi useimmiten sakkotuomio, mutta myös jalkapuu- tai raipparangaistus oli mahdollinen.

Känni vei käräjille. Tuomas päätyi Raaheen käräjille vuonna 1813 ja selvisi sakoilla, mutta julkijuopottelun seurauksena jäi kirkonkirjoihin merkintä. Merkintä juopottelusta seurasi rippikirjassa vuodesta toiseen, ja kun Tuomas liki nelikymppisenä perheenisänä muutti Vihannista Oulaisiin, pappi kirjasi vanhat synnit muuttokirjaan. Tiedoksi uuden seurakunnan papille.

Vuoden 1833 muuttokirjassa on merkintä Tuomaksen juopottelusta.

Kuvalähde Digitaaliarkisto.

Käräjäpöytäkirjat ovat vielä tänäkin päivänä tallessa, ja niistä todennäköisesti selviäisi, ottiko Tuomas siihen aikaan tyypilliset kirkkokännit vai syyllistyikö hän käräjähumalaan, markkinahumuun vai vetikö hän lärvit ihan muuten vain. Harmillista kyllä käräjäpöytäkirjoja ei ole digitoitu. Ne saisi arkistoon luettavaksi, mutta näin nettiaikakaudella kynnys lähteä arkistoon istumaan on aika korkea. Ehkä jonakin päivänä uteliaisuus voittaa ja selvitän, ketä Tuomas veti humalapäissään turpiin.

Aiheeseen sopii kuin nyrkki silmään juuri ilmestynyt Kustaa H. J. Vilkunan kirja Juomareiden valtakunta - Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500-1850. Ei tainneet esivanhempien juomatavat olla kovin sivistynyttä siemailua.



Lähteet:
Suomen sukuhistoriallinen yhdistys
Raahen seurakunnan rippikirja, 1811-1831, legohjon uti staden och på landet, sivu 30 (kuvat 35, 84)
Digitaaliarkisto
Vihannin seurakunta, seurakuntaan ja seurakunnasta muuttaneiden luettelot, 1806-1846
Oulaisten seurakunta, seurakuntaan muuttaneiden luettelo, 1832-1879, sivu  3