The Fourth of July

Vuonna 1776 Pohjois-Amerikassa oli pitkin talvea ja kevättä keskusteltu kolmentoista englantilaisen siirtokunnan irrottautumisesta emämaasta Britanniasta. Kanta itsenäistymiseen oli kaikkea muuta kuin selvä, mutta tavoitteena oli, että itsenäisyysäänestys olisi yksimielinen. Vielä äänestyspäivänä tilanne oli kuitenkin täpärä. Kun kaikkien siirtokuntien edustajat olivat äänestäneet, Pennsylvanian viisihenkinen delegaatio odotti vielä yhden jäsenensä, John Mortonin päätöstä.

John Mortonin terveydentila ei enää ollut vakaa, joten oikeuden annettiin käydä armosta ja Morton sai antaa äänensä. Äänet itsenäistymisen puolesta ja vastaan olivat jakautuneet 2-2, joten John Mortonin kanta olisi ratkaiseva. Itsenäistyisivätkö siirtokunnat? Morton tiesi, että valinta johtaisi hänet joko kunniaan tai hirsipuuhun. Siitä huolimatta hän oli varma päätöksestään - 4. heinäkuuta 1776 syntyi Amerikan Yhdysvallat.

Vain vähän aikaa äänestyksen jälkeen John Morton sairastui ankaraan kuumetautiin. Huhtikuussa 1777 hän kuoli.

John Mortonin allekirjoitus Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa.
Yläpuolella Benjamin Franklin, alapuolella George Clymer.
Kuva: Wikimedia Commons

Kuka oli John Morton ja miten hän liittyy blogin aihepiiriin? John Mortonin isoisän isä oli savolainen kaskitalonpoika Martti Marttinen. Martti Marttisen kotipaikasta ei ole täyttä selvyyttä, mutta sitkeän käsityksen mukaan se olisi ollut Rautalampi. Siirtolaisuusinstituutin tietokanta tarjoaa vaihtoehdoksi Koikkalan kylää Juvalla. Olipa paikka mikä tahansa, Martti Marttinen siirtyi Savosta ensin Pohjanlahden toiselle puolelle Ruotsiin Värmlantiin ja sieltä kolmekymppisenä Uuteen Ruotsiin, Delawaren siirtokuntaan. Mukana seurasivat vaimo ja 8-vuotias poika Martti Marttinen nuorempi. Martti Marttinen nuorempi vartttui ja raivasi itselleen oman tilan. Hän avioitui suomalaissyntyisen naisen kanssa ja sai kymmenen lasta. Yksi heistä oli Johan Marttinen eli John Morton, josta sittemmin tuli itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaneen, neljännen polven amerikkalaisen John Morton nuoremman isä.

Samaan aikaan Suomessa Marttisen suku pakeni jatkuvia venäläisten tihutöitä ja ryöstelyjä. Tarvittiin myös lisää elintilaa - kaskea raivattiin ja parempia metsästys- ja kalastusmaita etsittiin. Suku levittäytyi kohti pohjoista. Tälle ajalle kirkonkirjat eivät ulotu, mutta moderni geneettinen sukututkimus auttaa selvitystyössä.

1700-luvulla Marttisen suku päätyi Rantsilaan Lungin tilalle ja sieltä vuoden 1740 tienoilla Haapavedelle. Haapavedellä perheen isä, vuonna 1677 syntynyt Martti Martinpoika eli Mårten Mårtensson asettui perheineen asumaan Haapajärven kylään Alatalon tilalle. Hänen vaimonsa oli vuonna 1684 syntynyt Maria Niilontytär eli Maria Nilsdotter.

Martti Martinpoika eli Mårten Mårtensson Alatalo Haapaveden rippikirjassa 1754-1761.
Kuva: Digitaaliarkisto

Haapavedellä Alatalon tiloja 19 ja 26 asuttaneet perheen pojat Martti ja Niilo jatkoivat sukua. Perheet olivat suuria - Martilla lapsia oli seitsemäntoista ja Niilolla kolmetoista. Suurta oli myös lapsikuolleisuus, joka kuritti varsinkin Niilon perhettä. Kolmentoista lapsen joukossa oli peräti kolmet kolmoset, mutta koko katraasta selvisi aikuisikään vain kolme lasta. Siitä huolimatta näiden kahden pojan jälkeläisiä on tähän päivään mennessä kertynyt satoja, jopa tuhansia. Jo kolmannessa sukupolvessa tulevat mukaan tyypilliset Haapaveden ja ja Pyhäjokialueen sukunimet, kuten Haapakoski, Laukka ja Koskenkorva.

Sukututkimusohjelma Geni osaa kertoa, että vuonna 1677 syntynyt Martti Martinpoika Lungi eli Alatalo on isoisäni kahdeksan sukupolven takaa. Koska jälkeläisiä on näinkin paljon, jostakin epäilemättä löytyy läheisempiäkin sukulaisia ja vieläpä suoraan alenevassa mieslinjassa.


Lähteitä ja lisää lukemista:
Riitta Maria Heino: John Morton - suomalaiset juuret
Olavi Koivukangas:
John Morton - suomalaisen siirtolaisen jälkeläinen ratkaisi Yhdysvaltain itsenäistymisen
The John Morton project

Digitaaliarkiston lähteet:
Haapaveden seurakunta, rippikirja 1754-1761, sivu 39
Haapaveden seurakunta, rippikirja 1754-1761, sivu 40

Ville Kulju ja kultaiset kellonperät

William Kuley eli Ville Kulju oli tanakka, punaposkinen ja kaunis mies. Hän oli työskennellyt Etelä-Dakotan kaivoksissa yhdeksän vuotta, kun vuonna 1896 Klondikesta levisi tieto kultalöydöistä. Tiettömään erämaahan matkusti satatuhatpäinen joukko toiveikkaita kullanetsijöitä, heidän mukanaan Ville Kulju, joka uudessa maassa käytti nimeä William Kuley. Monet vaurastuivat, mutta monet myös menettivät henkensä ennen kuin edes pääsivät perille.

Ville Kulju lähti Suomesta köyhänä tyhjätaskuna, mutta palasi kotiin Haapavedelle koottuaan kultakentillä omaisuuden. Hän oli aikansa siirtolaisista kuuluisimpia, ja hänen kokemuksistaan kerrotiin vuonna 1897 lukuisissa lehdissä, muun muassa Siirtolaisessa, Salmettaressa, Kotkan Uutisissa ja Karjalattaressa.

Matka Klondikeen oli pitkä ja vaivalloinen, kolmen kuukauden taival. Yhdessä kahden suomalaisen matkakumppaninsa kanssa Ville matkusti Etelä-Dakotasta junalla Seattleen ja jatkoi muutaman päivän odotuksen jälkeen laivalla Alaskaan, Juneauhun. Seuraava laiva vei kumppanukset Dyeaan, mistä he taivalsivat omin neuvoin halki vuoristojen ja erämaan ruoka- ja varustekuormaa kelkalla kiskoen Dawson Cityyn.

Ville Kulju matkusti junalla Etelä-Dakotasta Seattleen, yhdellä laivalla Juneauhun,
toisella Dyeaan ja sieltä jalkaisin Dawson Cityyn ja Fortymileen. 

Syksyllä 1896 kumppanukset saapuivat Yukonjoen sivuhaaran Fortymilen maisemiin, kultakentistä kuuluisimmalle. Väkeä oli paljon, mutta sattumalta suomalaiset löysivät vielä valtaamattomat maapalat. Tilanne vaikutti toivottomalta. Ensimmäisissä huuhdontayrityksissä kultaa löytyi vain reilun dollarin arvosta, ja lisäksi Kanadan viranomaiset ottivat kaikista löydöistä 10 prosentin veron. Asumuksina olivat teltat ja sammalilla vuoratut hökkelit, eikä surkea ruoka olisi kotona Etelä-Dakotassa kelvannut kerjäläisellekään. Ankaran talven jatkuessa suomalaisia alkoi uhata nälkäkuolema, ja Ville Kulju palasi kaupunkiin varastoja täydentämään. Hänen poissaollessaan kaupunkiin oli kiirinyt tieto tuoreista kultalöydöistä, joiden perusteella hän suuntasi vuorostaan Klondikeen.

Toimeentulonsa turvaamiseksi Ville Kulju teki toisenkin valtauksen, mutta koska valtaus osoittautui tuottamattomaksi, hän myi sen ja palasi lähtöpisteeseen. Työt eivät keskeytyneet talvellakaan, sillä koko talven hän kaivoi valtauksellaan maata läjiksi, joista kevään tultua kulta huuhdottaisiin talteen. 

Kullankaivajien leiri Yukonjoella.
Kuva: Wikimedia Commons

Vasta keväällä Ville Kulju löysi todellisen kultasuonen. Maata kaivettaessa poimittiin pois vain suurimmat kultahiput. Suurin niistä oli peukalonpään kokoinen, mutta muut kullankaivajat löysivät jopa kananmunan kokoisia paloja. Kolmen kevätkuukauden aikana Kulju kaivoi kultaa kaikkiaan 17000 dollarin arvosta.

Vaikka maisemat Klondikessa muistuttivat paljon Pohjois-Suomen maisemia ja seudun venäjää puhuvat intiaanit olivat rauhallisia ja hyväntahtoisia, Ville Kulju ikävöi kotiin. Talven mittaan ikävä äityi niin pahaksi, että hän päätti lähteä kultakentiltä heti tilaisuuden tullen. Hän myi valtauksensa kumppanilleen 22000 dollarilla ja palasi ensimmäisellä laivalla San Franciscoon.

Heti alkajaisiksi kullankaivajien oli taitettava jalkaisin yli 50 kilometrin pituinen Chilkoot Pass
ja ylitettävä yli 1000 metriä korkea vuorenharjanne.
Kuva: Wikimedia Commons  

Mainareiden paluu kultineen herätti San Franciscossa huomiota - laivasta nousi joukko ruskettuneita, ruokkoamattomia ja riutuneita miehiä mukanaan painavat kantamukset. Ville Kuljulla oli säkissään peräti viitisenkymmentä kiloa kultaa. Kun seuraava kullankaivajien laiva saapui satamaan, huhu kultasaaliista oli jo tavoittanut kaupunkilaiset, ja laivaa oli odottamassa viisituhatpäinen väkijoukko.

Osan kullasta Ville Kulju muutti rahaksi ja lähetti Suomeen, osasta hän teetti rahapajassa 20 dollarin kolikoita ja kiinnitti yhden palan koristeeksi kellonperiin. Niin kuin kiehtoville tarinoille usein käy, myös Ville Kuljun tarina jäi elämään ja sai lisää väriä. K-G. Olinin Alaska-kirjassa Villen löytämä kananmunan kokoinen kultakimpale on kasvanut banaanin kokoiseksi. Kellonperien kultakoriste on puolestaan aikojen saatossa vaihtunut paikallisten puheissa kultaisiksi kellonperiksi.

Klondikessa tarjolla oli monenlaisia houkutuksia, ja moni sortui juomaan ja pelaamaan. Ville Kulju pysyi kuitenkin kaidalla tiellä ja palasi Suomeen. Kotiin päästyään hän raivasi itselleen ja perheelleen pellon ja pystytti Haapaveden Sulkakylälle talon. Maailmaa nähneenä miehenä hän oli aikaansa edellä ja rakensi ensimmäisenä paikkakunnalla taloonsa vesijohdon läheisestä lähteestä.

Moni moitti Ville Kuljua siitä, että tämä oli myynyt valtauksensa liian halvalla. "Enhän minä koko maailmaa lähtenyt noutamaan", hän kuittasi vaatimattomasti moitteet. 

Lähteitä ja lisää lukemista:
K-G. Olin: Alaska, Del 2, Guldrushen. Ab Olimex Oy och K-G Olin, 1996

Kylät Korkatin kainalossa - Ojakylän, Ristisenojan, Savikosken, Leppiojanperän, Korkatin ja Sulkakylän kyläkirja
Kotkan Uutiset, 2.12.1897

Salmetar, 4.12.1897, nro 45

Karjalatar, 9.12.1897, nro 140

Sanomia Turusta, 27.11.1897, nro 276

Kadonneen jäljillä Amerikassa

Kuka oli Amerikan-Anni, josta mummu puhui? Mihin päin Yhdysvaltoja päätyivät isoisän serkut? Missä he asuivat ja mitä he tekivät? Suomesta lähti Amerikkaan noin 400 000 henkeä, joten lähes jokaisessa suvussa on tarinoita ja muistoja siirtolaisuudesta.

Lauantaina 6.2. kerron Oulaisten sukututkijoiden kokouksessa, mistä tietolähteistä voi jäljittää Amerikkaan lähteneitä sukulaisia ja mitä tietoja heistä löytyy. Tässä tiivistetysti ohjeet, joiden avulla itse olen sukulaisten vaiheita selvittänyt. Etsintätavat, niksit ja vinkit ovat omakohtaisesti toimiviksi koettuja, joten ohjeita tuskin kannattaa pitää yksiselitteisinä ja sitovina.

Kuten sukututkimuksessa yleensä, mahdollisimman kattavat lähtötiedot auttavat alkuun. Kuka lähti ja milloin? Selvitä kirkonkirjoista lähtijän tarkka nimi ja mahdollisuuksien mukaan ainakin lähtövuosi. Myös lähtijän vanhempien nimet voivat osoittautua tutkimuksen edetessä kullanarvoisiksi.

Kun kotiseurakunnan kirkonkirjat on tutkittu, on aika siirtyä Siirtolaisuusinstituutin rekistereihin. Siirtolaisuusinstituutti ylläpitää siirtolaisrekistereitä - sekä matkustajaluetteloa että passiluetteloa. Sivuilta löytyy myös kattavasti artikkeleita siirtolaisuudesta, hyödyllisiä linkkejä ja vanhoja kuvia. Etsi passiluettelosta haluamasi henkilön nimi kirjoittamalla hakukenttään sukunimen ja/tai etunimen muutama alkukirjain ja mahdollisesti henkilön kotikunta. Passiluettelosta voi hakea myös pelkän kotikunnan perusteella. Liian tarkkoja hakuehtoja ei kannata antaa, sillä esimerkiksi Johannes voi olla luettelossa Juho, Jussi, Johan tai jopa John.

Passi hankittiin yleensä vain vähän aikaa ennen lähtöä, joten jos matkustajaluettelossa on useita samannimisiä henkilöitä, passin myöntämispäivän ja kirkonkirjoihin merkityn lähtövuoden perusteella voi päätellä matkustajaluettelosta oikean vaihtoehdon. Matkustajaluettelosta kannattaa kirjata muistiin, milloin ja minne etsitty henkilö on lähdössä sekä valtamerilinja. Passiluettelot ovat säilyneet täydellisesti vasta vuodesta 1892, joten tätä vanhempien tietojen selvittäminen voi olla vaikeaa.

Jussi Mäyrän oikea nimi oli Johannes,
mutta Amerikassa hän käytti nimeä John Mayra

Siirtolaisuusinstituutista siirrytään Atlantin toiselle puolelle, Ellis Islandille. New Yorkin satamassa sijaitseva Ellis Island oli vuonna 1892 avattu suuri siirtolaisten vastaanottokeskus, jonka kautta tulijat saapuivat Amerikan ihmemaahan. Ennen vuotta 1892 maahan tulleiden siirtolaisten tietoja ei Ellis Islandin matkustajaluetteloista löydy. Kannattaa muistaa, että vaikka passin kohdemaaksi on merkitty Amerikka, henkilö on silti voinut matkustaa Kanadaan ja siirtyä vasta sitten Yhdysvaltojen puolelle. Myöskään Ellis Islandin sivulla tietoja ei ensimmäisellä hakukierroksella kannata rajata liian tarkasti. Jos osumia tulee useita sivuja, voi hakutuloksia rajata käyttämällä ohjattua toimintoa tai kirjoittamalla etunimestä muutama alkukirjain. Oikean henkilön valinnassa auttaa Siirtolaisuusinstituutin sivuilta löytyvä tieto valtamerilinjasta.



Ellis Islandilla jokaisen tulijan tiedot kirjattiin papereihin, joista käy ilmi tulijan nimi, lähtöpaikka, määränpää ja määränpäässä odottavan henkilön nimi. Lisäksi muistiin kirjattiin tietoja esimerkiksi henkilön varoista, ammatista, kotipaikasta ja terveydentilasta. Vielä tässä vaiheessa etsitty henkilö pitäisi löytyä omalla nimellään, sillä Ellis Islandin virkailijat eivät "amerikkalaistaneet" nimiä vaan käyttivät laivayhtiön luetteloihin kirjattuja nimiä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että digitointivaiheessa nimet on voitu tulkita virheellisesti.

Äiti Fannie Mayra ja tytär Fannie Mayra
(Woodspur, Ontonagon, Michigan)

Pääsääntöisesti nimien amerikkalaistamiseen liittyvät ongelmat alkavat vasta siinä vaiheessa, kun henkilö on asettunut asumaan Yhdysvaltoihin. Vierasperäiset nimet tuntuivat vaivalloisilta, joten työnsaannin helpottamiseksi monet sovittivat nimensä uuteen elämäänsä. Esimerkiksi seuraavat muutokset näyttävät olleen yleisiä:

• Ääkkösten muuttaminen aakkosiksi, esimerkiksi Mäyrä > Mayra
• Nimen lyhentäminen, esimerkiksi Morostenmäki > Mäki > Maki
• Kirjoitusasun muuttaminen niin että äänneasu säilyy,
  esimerkiksi Mäki > Mackey, Poutinen > Boutinen
• Sukunimen korvaaminen patronyymillä, esimerkiksi Mikkola > Hendrickson

Yhdysvalloissa etsinnät kannattaa aloittaa siitä osavaltiosta, joka on merkitty henkilön määränpääksi. Ensisijaisia lähdeaineistoja on kaksi - maksullinen Ancestry ja mormonien ylläpitämä ilmainen FamilySearch. Molemmat ovat täysin käyttökelpoisia ja sisältävät samaa aineistoa. Ancestryn hinta on tällä hetkellä noin 20 dollaria, ja sen käyttöön vaaditaan luottokortti. Jos palvelua ei tarvitse jatkuvasti, sitä voi kokeilla ilmaiseksi 14 päivän ajan. Myös kokeiluun tarvitaan luottokortin tiedot, ja jos sopimusta ei irtisano kokeilun aikana, se jatkuu kuukauden kerrallaan. Vaikka sekä Ancestry että FamilySearch sisältävät samoja tietoja, Ancestryn etuna on tietojen jakaminen. Yhdysvalloissa Ancestry on suositumpi, ja monet sukututkijat ovat tallentaneet palveluun omia sukupuitaan ja valokuviaan. Etsityn sukupuun voi löytää Ancestrysta yhdellä klikkauksella.

Sekä Ancestryn että FamilySearchin keskeistä aineistoa on Census eli väestönlaskenta. Kymmenen vuoden välein tehtävässä väestönlaskennassa tilastoidaan maan koko väestö talouksittain. Kunkin perheen osalta on merkitty

• perheenjäsenten asema (head, wife, son, daughter), 
• sukupuoli (male, female),
• rotu (white, black), 
• syntymäpaikka (birthplace),
• siviilisääty (single, married),
• suhde perheen päähän eli yleensä mieheen (wife, son, daughter, lodger, servant),
• kotipaikka edellisen väestönlaskennan yhteydessä,
• katu
• asunnon numero
• koulutus
• lukutaito
• isän ja äidin syntymäpaikka
• ammatti
• ala sekä
• joissakin tapauksissa vuosipalkka.

Vaikka tietoja on merkitty kattavasti, väestönlaskenta ei ole rippikirjojen veroinen tietolähde. Jos henkilö on muuttanut elämänsä aikana useita kertoja osavaltiosta toiseen, hänen jälkiensä seuraaminen on hyvin vaivalloista. Väestönlaskennassa ei myöskään eritellä samassa taloudessa asuvia, aiemmissa avioliitoissa syntyneitä lapsia.

Väestönlaskennan ohella muita hyviä tietolähteitä ovat syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelot (Birth, Marriage and Death). Vihittyjen luetteloihin on yleensä merkitty myös vihkiparin vanhempien nimet, mikä helpottaa oikean henkilön löytämistä. Ensimmäisen maailmansodan korteista (FamilySearch > Collections > Military > United States World War I Draft Registration Cards) käy puolestaan ilmi lähin Yhdysvalloissa oleva sukulainen ja tämän osoite.

Anselmi Mäyrä, s. 8.7.1881 Oulaisissa

Nykypolvia ei Ancestrysta eikä FamilySearchista löydä, sillä viimeinen julkisesti saatavilla oleva väestönlaskenta on vuodelta 1940. Siksi ei kannata unohtaa  perinteistä Google-hakua, sillä internet-pohjaisten sukututkimusohjelmien (Geni, MyHeritage ja WikiTree) yleistyessä joku toinen on jo voinut etsiä samaa henkilöä ja laatia valmiin sukupuun. Kullanarvoisia ovat Yhdysvalloissa yleiset muistokirjoitukset, jotka usein ovat suomalaisia vastineitaan perusteellisempia ja joita voi hyvinkin löytää googlettamalla. Usein muistokirjoituksesta käy ilmi henkilön asuinpaikka, ammatti, puoliso, lapset ja lapsenlapset. Find a Grave -sivustoon on kuvattu osavaltioittain hautakiviä, jotka voivat auttaa kadonneen jäljille. Nykypolvien tavoittamiseen sopivat erityisesti Facebookissa toimiva Finnish Genealogy -ryhmä ja internetin lukuisat White Pages- ja People Finder -palvelut.

Ylipäätään Amerikan-siirtolaisten tutkiminen vaatii pitkäjänteistä klikkailua ja väärien vaihtoehtojen poissulkemista niin, että lopulta (toivottavasti) jäljelle jää vain yksi, etsitty henkilö. Kokouksessa käyn läpi etsintäprosessin alusta asti internet-lähteiden avulla. 

Onnea etsintään!

Oulaisten sukututkijoiden kokous kirjastolla lauantaina 6.2. klo 11.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Tervetuloa!

Kaikki kuvat ovat peräisin oman sukuni valokuva-albumeista.
Tunnistettujen henkilöiden tiedot on merkitty kuviin.

Lähteitä ja linkkejä:

Siirtolaisuusinstituutti

Ellis Island

Ancestry

FamilySearch

Find a Grave

Amerikan-Anni - Yhdysvaltoihin suuntautuneesta siirtolaisuudesta

Viime kesänä pidin Vaitiniemi-Uusitalo-sukuseuran vuosikokouksessa esitelmän Yhdysvaltoihin suuntautuneesta siirtolaisuudesta. Tarkoituksena oli esitellä yleisesti siirtolaisuutta, digitalisoituja tietolähteitä, joista siirtolaisten vaiheita voi tutkia omatoimisesti, sekä kertoa sukuun kuuluvan esimerkkihenkilön Matti Huikarin ja hänen perheensä vaiheista. Tässä Matin ja hänen tyttärensä Anni Huikarin tarina nettiversioksi muokattuna.

1900-luvun alussa lukuisat suomalaiset suuntasivat paremman elämän toivossa Amerikkaan. Siirtolaisuuden taustalla oli lukuisia syitä, joista osa vaikutti kotimaassa työntötekijöinä, osa kohdemaassa vetotekijöinä. Työntötekijöitä olivat kotimaassa vaikuttaneet olot, jotka kannustivat tai pakottivat lähtemään siirtolaisiksi. Väestönkasvun myötä maaseudulla oli liikaväestöä, jota maatalous perinteisenä elinkeinona ei enää pystynyt elättämään. Monet olivatkin jääneet perinnönjaossa maattomiksi, ja elanto oli pakko etsiä muualta. Takana saattoi olla myös kato- ja jopa nälkävuosia. Joillakin oli taustalla henkilökohtaisia syitä, kuten riitoja tai silkka seikkailunhalu. Vetotekijöistä huomattavimpia oli Yhdysvaltojen työvoimapula – työtä oli varmasti tarjolla kaikille halukkaille. Myös Amerikasta tulleet kirjeet houkuttelivat kiinnostuneita.

Matin lähdön syitä on yli sadan vuoden jälkeen mahdotonta varmuudella arvailla, mutta epäilemättä lähtöön vaikuttivat yleiset syyt, kuten Suomen matala elintaso, maaseudun murros ja toimeentulon vaikeudet. Vetotekijöistä lähtöön vaikuttivat uskoakseni ennen kaikkea Amerikan-kirjeet, sillä lähtijöitä oli aivan lähipiiristä useita. Matin sisar Kaisa Huikari oli solminut toisen avioliittonsa Heikki Ollilan kanssa, jonka sisar Emma ja veli Aappo olivat jo aiemmin muuttaneet Yhdysvaltoihin. Emman ja Aapon kotiväelle ja sukulaisille lähettämät kirjeet varmasti kannustivat myös muita siirtolaisuuteen, sillä Siirtolaisuusinstituutin passiluettelon mukaan vuonna 1903 passia Yhdysvaltoihin haki ensin Heikki Ollila ja vuonna 1905 Matti Huikari.

Matin passitiedot

Kuvalähde: Siirtolaisuusinstituutti

Hetken päähänpistosta ei matkaan voinut lähteä, sillä matkalippu oli kallis hankinta. Vuonna 1905 matkalippu välille Hanko-New York maksoi 185 markkaa, nykyrahassa vuonna 2015 noin 813 euroa. Vaikka summa ei nykymittapuulla ole huikea, on syytä muistaa, että vuonna 1905 työmiehen tuntipalkka oli noin 32 penniä ja vuosiansio keskimäärin 1000 markkaa. Lippu maksoi siis parin kolmen kuukauden palkan verran. Vaikka suurimmissa kaupungeissa oli matkalippuja myyviä asiamiehiä ja niin sanottuja tikettikonttoreita, lippuja tuskin myytiin Haapaveden kokoisessa kaupungissa vaan ne hankittiin todennäköisesti lähtösatamasta. Jotkut myös saivat Amerikassa asuvilta sukulaisiltaan laivayhtiön toimistoon maksuosoituksen, prepaid ticketin.

Siinä missä matka Haapavedeltä New Yorkiin taittuu nykyään parhaimmillaan alle vuorokaudessa, vuonna 1905 kesti matka Haapaveden Mieluskylältä Yhdysvaltoihin pari viikkoa. Matin maahantulotodistuksessa lähtösatamaksi on merkitty Liverpool, joten todennäköisesti hän matkusti laivalla Hangosta ensin Englannin itärannikolle Hulliin ja sieltä junalla Liverpooliin. Varsinainen valtamerimatka alkoi Liverpoolista Umbria-höyrylaivalla, johon mahtui yli 1300 matkustajaa ja joka ylitti Atlantin kuudessa päivässä. Mikään luksusristeilijä Umbria ei suinkaan ollut, sillä se oli liikennöinyt Liverpoolin ja New Yorkin väliä jo lähes kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1884.

Helmikuussa 1905 Matti saapui New Yorkiin Ellis Islandille. Miljoonien siirtolaisten tie Yhdysvaltoihin kulki tämän valtavan vastaanottokeskuksen kautta, ja pelkästään yhden päivän aikana tulijoita saattoi olla jopa yksitoistatuhatta. Ellis Island tunnettiin myös nimillä Toiveiden saari ja Kyynelten saari, sillä ennen maahantuloa siirtolaiset joutuivat pikaiseen terveystarkastukseen, ja heille esitettiin muutama kysymys koskien esimerkiksi määränpäätä. Kaikki eivät tarkastusta läpäisseet, ja monet joutuivat palaamaan takaisin kotimaahan. Maahan saapuneiden siirtolaisten tietoja voi tutkia Ellis Islandin tietokannasta.

Matti Huikarin maahantulotodistus, Matin tiedot rivillä 27

Kuvalähde: Ellis Island 

Suurin osa suomalaissiirtolaisista suuntasi maahan päästyään pohjoiseen, Kanadan rajan tuntumaan suurten järvien ympäristöön. Myös itärannikko oli suomalaisten suosiossa. Pohjoisessa työskenneltiin metsätyömailla, kaivoksissa tai tehtaissa. Itärannikolla työllisti teollisuus. Naiset työskentelivät usein palvelijoina, mutta palvelijan työ edellytti ainakin auttavaa kielitaitoa. Maahantulotodistuksen mukaan Matti oli matkalla Massachusettsiin Maynardin kaupunkiin, missä häntä odotti Huikarin sukua sekä Kaisa-sisaren lankomies Abraham eli Aappo Ollila. Lippu määränpäähän oli hankittu valmiiksi etukäteen omilla rahoilla, ja kaikkien kustannusten jälkeen rahaa oli jäljellä kymmenen dollaria.

Maynard sijaitsee Yhdysvaltain itärannikolla, noin tunnin junamatkan päässä Bostonista. Sen asukasluku on nykyisin noin kymmenentuhatta henkeä, ja vaikka vielä vuonna 1900 Maynardissa oli vain kolmisentuhatta asukasta, sen asukasluku peräti kaksinkertaistui seuraavien kymmenen vuoden aikana. Suomalaiset eivät enää ole suuri etninen ryhmä, mutta aikoinaan kaupungissa on ollut vahva suomalainen asukaskanta. Suomalainen seurakunta perustettiin kaupunkiin jo vuonna 1894, ja vuosina 1905-1907 suomalaissiirtolaiset rakensivat oman luterilaisen kirkon. Suomalaissiirtolaisia kaupunkiin houkutteli "Maynardin mylly" eli kutomo Assabet Woolen Mill, myöhemmin American Woolen Company, joka valmisti puolustusvoimain univormuissa käytettyä villakangasta.

Maynardin luterilainen kirkko

Kuvalähde: Maynard Historical Society

Tehdastyö ei ollut järin loistokasta. 1910-luvulle tultaessa kutomo laajensi huomattavasti ja palkkasi paljon maahanmuuttajia Suomesta, Puolasta ja Venäjältä. Päivät olivat pitkiä, sillä työtunteja oli viikossa kuusikymmentä ja tuntipalkka alkaen neljä senttiä. Lapsityövoimaa käytettiin yleisesti, mutta alle 16-vuotiaiden työaikaa määritti lainsäädäntö, jonka mukaan lasten viikoittainen työaika oli 48 tuntia. Työajat olivat tiukat, myöhästymisiä ei sallittu ja irtisanominen helppoa. Olot olivat kehnot - kylmyyden vuoksi työtä tehtiin käsineet kädessä ja tuolin alle pantiin öljylamppu lämmittämään jalkoja. Aika ajoin tehtaassa syntyi lakkoja, ja esimerkiksi vuonna 1910 suomalaiset työntekijät aloittivat laajamittaisen lakon. Aiemmat lakot oli onnistuttu rikkomaan teettämällä työt jotakin toista kansallisuutta edustavilla työläisillä. Ensimmäistä kertaa tämä ei onnistunutkaan, vaan puolalaiset tukivat suomalaisten aloittamaa lakkoa.

Assabet Mills, Maynard

Kuvalähde: Maynard Historical Society

Yhdysvaltoihin lähteneiden siirtolaisten vaiheita voi helposti tutkia maksullisen Ancestry-tietokannan ja ilmaisen FamilySearch-tietokannan avulla, joiden keskeistä aineistoa on väestönlaskenta eli census. Yhdysvalloissa koko liittovaltion väestö luetteloidaan kymmenen vuoden välein, ja koska Matti Huikarin Amerikan-siirtolaisuus kesti vuodesta 1905 vuoteen 1913, hän ehti jättää jälkensä vain vuoden 1910 väestönlaskentaan.

Väestönlaskennan ohella Matin vaiheista löytyy kuitenkin muutamia muita tiedonjyväsiä. Vuonna 1906 tehdastyöläiseksi kirjattu Matti meni naimisiin Maria Ojalan kanssa. Seuraavana vuonna perheeseen syntyi esikoistytär Anni ja vuoden kuluttua toinen tytär Saima Astrid.

Matin ja Marian vihkiminen

Kuvalähde: Ancestry

Toisinaan haluttujen tietojen löytäminen vaatii melkoista salapoliisin työtä, sillä arkistoihin käsin kirjoitetut nimet ovat digitalisoinnin yhteydessä muuntuneet lähes tunnistamattomiksi. Esimerkiksi vuoden 1910 väestönlaskennassa on perheen sukunimeksi merkitty Hurkory. Väestönlaskennan mukaan Matti ja Maija asuivat vuonna 1910 edelleen Maynardin kaupungissa. Matti työskenteli tehtaassa kutojana, ja Maria oli kotona lasten kanssa. Samassa taloudessa asui myös kaksi lapsetonta pariskuntaa, Hautalat ja Salot. Tammikuussa 1913 perhettä kohtasi suru, kun nuorempi tytär menehtyi vain neljän vuoden iässä polioon. Sukuun kuuluva Jorma Torkkola muistaa kuulleensa, että Matti puolestaan loukkaantui vakavasti työtapaturmassa ja palasi Suomeen kuolemaan. Koko perhe palasikin Suomeen, ja hyvin pian tämän jälkeen Matti kuoli joulukuussa vuonna 1913.

Vuoden 1910 väestönlaskenta, Huikarin perheen tiedot alkaen riviltä 97

Kuvalähde: Ancestry

Vuonna 1916 leski Maria ja 9-vuotias Anni palasivat Yhdysvaltoihin. Molemmat osasivat maahantulotodistuksen mukaan englantia, joten päätös palaamisesta oli varmasti helppo. Maria meni uudelleen naimisiin Juho Karin kanssa, ja vuonna 1922 pariskunnalle syntyi poika Yrjö Johannes eli George John. Pian Maria jäi jo toistamiseen leskeksi. Maria ja George jäivät asumaan Maynardiin, kun taas Anni lähti etsimään työtä. Vuonna 1930 hän työskenteli palvelijana Concordin kaupungissa.

Viimeinen julkisesti saatavilla oleva väestönlaskenta on vuodelta 1940. Tällöin Anni asui North Attleborough'n kaupugissa ja työskenteli Harry ja Beatrice Fisherin perheessä sisäkkönä eli palvelusväen esimiehenä toisen suomalaisnaisen, Katri Kilposen kanssa. Työtunteja Annilla oli viikossa 50 ja työviikkoja vuodessa 50. Vuosipalkka oli 900 dollaria. Ilmeisesti työpaikka oli hyvä ja pidetty, sillä vuonna 1968 serkulleen Hilja Tukalalle lähettämässään kirjeessä Anni kertoo olleensa samassa paikassa jo 36 vuotta.

Annin kirje serkulleen Hilja Tukalalle 

Kuvalähde: Hilja Tukala

Anni vieraili Suomessa kaksi kertaa, 1950-luvun lopulla ja vuonna 1970. Hänen serkkunsa Lauri Huikari muistaa Annin matkustelleen Haapavedellä ja viettäneen aikaa myös äitinsä sukulaisten luona Haapajärvellä. Kirjeenvaihto Suomeen jääneiden sukulaisten kanssa oli vilkasta, ja sodan aikana Lauri Huikarin perhe sai Annilta Amerikan-paketissa muun muassa kahvia, tupakkaa ja riisiä, josta juhlapyhinä keitettiin puuroa. Myös Jorma Torkkola muistaa Amerikan-Annin. Vaikka Anni oli asunut koko ikänsä Yhdysvalloissa, suomen kielessä oli vain vähän vaikutteita englannista. Lauri Torkkola muistaa, miten Anni kertoi, ettei osaa ajaa pyörällä vaan ainoastaan "kaaralla". Erityisen mieleenpainuvia olivat Annin tuliaiskarkit, jotka suomalaislapsesta maistuivat varsin erikoisilta, jopa pahoilta. Annin ensimmäisellä Suomen-vierailulla Torkkolan perheen lapset saivat tuliaisina kukin yhden dollarin, joista ainakin yksi on säilynyt tähän päivään asti.

Toisen siirtolaispolven elämä Yhdysvalloissa oli varmasti helpompaa kuin ummikkoina maahan tulleiden vanhempiensa. Myös palvelijan oli mahdollista saavuttaa varsin mukava elintaso, sillä Suomeen lähetetyistä kirjeistä saattoi lukea matkoista esimerkiksi Havaijille tai Floridaan. Siitä huolimatta kirjeistä kuultaa jonkinlainen juurettomuus. Kirjeitä tuli Suomeen vuosittain joka joulu 1980-luvulle asti, mutta lopulta alkoi ikä painaa. Vuonna 1964 Anni Huikari kirjoitti serkulleen Hilja Tukalalle:

"Ja paljon niitä taas sinne Suomeen on lähtijöitä, toiset ovat menneet ja toiset hommaa lähtöä. Tuntuu että ois se mukava kuin pääsis mukaan, vain eihän se aina sovi lähteä. Teitä muistellen, Anni"

Anni Huikari

Kuvalähde: Lauri Huikari

Matti Huikari

s. 2.11.1882 Haapavesi

k. 30.12.1913 Haapavesi

Maria os. Ojala, myöh. Huikari, myöh. Kari

s. 6.2.1882 Haapajärvi

k. 1956 Maynard, Massachusetts

Anna Mari (Annie Mary) Huikari

s. 19.1.1907 Maynard, Massachusetts

k. 8.11.1982 Maynard, Massachusetts

Saima Astrid Huikari

s. 3.9.1908 Maynard, Massachusetts

k. 4.1.1913 Maynard, Massachusetts 

Marian ja Annin hauta Maynardissa, Glenwoodin hautausmaalla

Kuvalähde: John Salmi, Find a Grave

Lähteet:
Siirtolaisinstituutin siirtolaisrekisteri
Ellis Islandin matkustajaluettelot
Ancestry-tietokanta
FamilySearch-tietokanta

Siirtolaisuus Etelä-Pohjanmaalta Pohjois-Amerikkaan 
Siirtolaisten matkareitit Amerikkaan
Siirtolaisuus Suomesta Yhdysvaltoihin

Umbria
Ellis Island
Maynard, Massachusetts
Maynardin mylly
Maynardin historiallinen seura

Jorma Torkkola 31.8.2015
Lauri Huikari 31.8.2015
Anni Huikarin kirje Hilja Tukalalle 3.12.1968
Anni Huikarin kirje Hilja Tukalalle 16.6.1964