Puolet petäjäistä

Vuosina 1867-1868 koettiin Suomessa suuri nälänhätä, katastrofi joka vei hautaan noin kahdeksan prosenttia koko väestöstä. Jo edeltävinä vuosina sato oli ollut huono, mikä enteili maatalousvaltaisella alueella pahaa. Varsinaisena nälkäkeväänä 1867 luonto näytti menneen Haapavedellä sekaisin - toukokuussa Erkin päivän aikaan hanget kantoivat hevosta ja vielä kesäkuussa Pyhäjoki oli jäässä. Seuraavana talvena kuolema alkoi toden teolla korjata satoa. Pahimpana päivänä siunattiin hautaan yli kolmekymmentä kuollutta. Haapaveden silloisesta 4500 asukkaasta nälkä ja taudit veivät hautaan kaikkiaan yli seitsemänsataa henkeä.

Vaitiniemi-Uusitalon sukuseuran juhlassa 13.8. pidän esitelmän, jonka aiheena on nälkä. Samaan aiheeseen palaan vielä 16.3.2017 Haapavedellä Jokihelmen opiston luennolla. 

Leivän puuttuessa ihmiset käyttivät ravinnokseen kaikenlaisia luonnonantimia aina sienistä jäkäliin ja pettuun. Tässä muutama tuon ajan lehdistä poimittu ohje hätäruokaan.

Robert Wilhelm Ekmanin maalaus Tiggarfamilj vid landsvägen
Wikimedia Commons

Luurokka

Luissa on paljo ruoka-ainetta, jota meidän maassamme hukkaan menetetään. Naulasta luita saadaan oikein laittamalla, yhtä paljo rawinto-ainetta kun 4:stä naulasta lihaa. Tawallisesti keitetään luurokka seuraavalla tavalla: 

Rikkimurrettuja luita keitetään kannellisessa padassa 7 tahi 8 tiimaa. Sitte siiwilöitään rokka, yhtä paljo wettä pannaan sekaan ja tämä seos keitetään uudestansa. Kryyniä, juurikasvia, sieniä ja muuan paistettu, hienonnettu sipuli (lööki) pannan sekaan. Ennen tulelta otettua seotetaan se ruis- taikka ohra-jauhoilla, taikka niitten puutteessa kangas- tahi peuranjäkälä- taikka myös rahkasammalen-jauhoilla.

Luita käypi silläki lailla sulaaminen, että ne pannaan weden kanssa laseerattuun kiwi-astiaan, joka leipomisen jälkeen asetetaan uuniin tarkasti peitettynä, ensin paperilla, joka sidotaan tartaisiin kiini, sitte sopiwalla, uurretulla kannella. Jos sellaista kantta ei olisi, liisteröitään taikinalla partaat visusti. Astia saapi sitte seisoa uunissa aina seuraawaan päiwään asti, jolla ajalla luut likoawat ja sulawat hyväksi, woimakkaaksi rokaksi, jota sitte woipi muilla aineilla, mitä talosta löytyy, maustuttaa. Sulamatta jääneitä luita taidetaan toisen ja kolmannenki kerran käytellä samalla tawoin. Tämä uunissa sulattaminen ei maksa puuta eikä waivaa.

Ohra
Wikimedia Commons

Ohranolki-juoma

Ohran oljista saadaan awullista juomaa, jos niitä keitetään wedessä ja keitos seotetaan tawallisella mallasjauho-imellyksellä. Olkien pitää kumminki olla riihessä kuiwatut, joka on sentähden erittin muistutettawa, ettei kukaan hallawuosina, kun ohrien usein ei puidakaan, tekisi juomaa riihessä käyttämättömistä oljista ja luulisi koko neuwoa tyhjäksi, koska juomanteko sillä lailla ei menesty.

Peuran- eli poronjäkälät

Hiedasta puhtaaksi seulotut ja muutenki puhdistetut peuran-jäkälät keitetään kahdessa wedessä, puoli tiimaa kummassaki, kiehauts-wesi kaadetaan pois ja raikasta wettä holwataan päälle, jossa laitos saa olla muutamia tiimoja. Sitten otetaan se astiasta ulos, kuiwataan ja jauhetaan jauhoiksi.

Islanninjäkälä
Wikimedia Commons

Jäkäläleiwän leipominen

Yhdestä leiwiskästä rukiisia jauhoja, yhdestä leiwiskästä peuranjäkälä-jauhoja ja yhdestä leiwiskästä Islannin jäkäliä tehdään leipää seuraawalla tawalla:

Ruisjauhoista laitetaan kahdella kannulla wettä tawallinen juuri, jonka pitää saada hywästi hapata ja nousta, jolla ajalla puhdistetut Islannin jäkälät keitetään ja pannaan kahdeksaantoista kannuun wettä kiehumaan kahtena tahi kolmena tiimana paksuksi puuroksi eli liiwaksi, jonka tehtyä puuro pannaan jäähtymään. Sittenkun liiwa on jäähtynyt haaliaksi, sotketaan se jo mainittu juuri-hapos siihen ynnä yhden osan kanssa ruis- ja peuranjäkälä-jauhoja, ja jätetään niin kahdeksi vuorokaudeksi happanemaan, jolla ajalla wieläkin yksi osa niitä toisiinsa seotettuja jauhoja sotketaan sekaan. Illalla ennen leipomista wanutetaan taikina jauhojen jäännöksellä, ja jauhoista jätetään ainoastaan sen werran jälelle, mitä leipomiseen tarwitaan. Tarpeeksi asti suoloja sekä kuminoita maun ja warain mukaan pannaan taikinaan.

Tämä leipä on leiwottawa hienoiksi kakuiksi ja paistettawa kowassa uuni-lämpimässä - ja saadaan yllämainituista jauho-määristä 2 leiwiskää 15 naulaa kuiwaa ja kuohkiata leipää. Leipää, jossa waan on 1/4 osa rukiisia juhoja, leiwotaan saman ohjeen mukaan.

Yhdestä osasta ohraisia, yhdestä osasta peuranjäkäläjauhoja ja yhdestä osasta Islannin jäkäliä, puuroksi eli liiwaksi keitettyinä, saadaan niinkutsuttua rieskaa siten, että jauhot, toisiinsa seotettuina, sotketaan liiwaan, panemalla wähän suoloja sekaan, ja menetellään sen kanssa muuten niinkuin käymättömän ohra-leiwän kanssa. 

Lähteitä ja lisää lukemista:

Oulun Wiikko-Sanomia no 39, 28.9.1867

Oulun Wiikko-Sanomia no 37, 14.9.1867

Gustawa Schartau'n Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina taikka Opetuksia...

Ville Kulju ja kultaiset kellonperät

William Kuley eli Ville Kulju oli tanakka, punaposkinen ja kaunis mies. Hän oli työskennellyt Etelä-Dakotan kaivoksissa yhdeksän vuotta, kun vuonna 1896 Klondikesta levisi tieto kultalöydöistä. Tiettömään erämaahan matkusti satatuhatpäinen joukko toiveikkaita kullanetsijöitä, heidän mukanaan Ville Kulju, joka uudessa maassa käytti nimeä William Kuley. Monet vaurastuivat, mutta monet myös menettivät henkensä ennen kuin edes pääsivät perille.

Ville Kulju lähti Suomesta köyhänä tyhjätaskuna, mutta palasi kotiin Haapavedelle koottuaan kultakentillä omaisuuden. Hän oli aikansa siirtolaisista kuuluisimpia, ja hänen kokemuksistaan kerrotiin vuonna 1897 lukuisissa lehdissä, muun muassa Siirtolaisessa, Salmettaressa, Kotkan Uutisissa ja Karjalattaressa.

Matka Klondikeen oli pitkä ja vaivalloinen, kolmen kuukauden taival. Yhdessä kahden suomalaisen matkakumppaninsa kanssa Ville matkusti Etelä-Dakotasta junalla Seattleen ja jatkoi muutaman päivän odotuksen jälkeen laivalla Alaskaan, Juneauhun. Seuraava laiva vei kumppanukset Dyeaan, mistä he taivalsivat omin neuvoin halki vuoristojen ja erämaan ruoka- ja varustekuormaa kelkalla kiskoen Dawson Cityyn.

Ville Kulju matkusti junalla Etelä-Dakotasta Seattleen, yhdellä laivalla Juneauhun,
toisella Dyeaan ja sieltä jalkaisin Dawson Cityyn ja Fortymileen. 

Syksyllä 1896 kumppanukset saapuivat Yukonjoen sivuhaaran Fortymilen maisemiin, kultakentistä kuuluisimmalle. Väkeä oli paljon, mutta sattumalta suomalaiset löysivät vielä valtaamattomat maapalat. Tilanne vaikutti toivottomalta. Ensimmäisissä huuhdontayrityksissä kultaa löytyi vain reilun dollarin arvosta, ja lisäksi Kanadan viranomaiset ottivat kaikista löydöistä 10 prosentin veron. Asumuksina olivat teltat ja sammalilla vuoratut hökkelit, eikä surkea ruoka olisi kotona Etelä-Dakotassa kelvannut kerjäläisellekään. Ankaran talven jatkuessa suomalaisia alkoi uhata nälkäkuolema, ja Ville Kulju palasi kaupunkiin varastoja täydentämään. Hänen poissaollessaan kaupunkiin oli kiirinyt tieto tuoreista kultalöydöistä, joiden perusteella hän suuntasi vuorostaan Klondikeen.

Toimeentulonsa turvaamiseksi Ville Kulju teki toisenkin valtauksen, mutta koska valtaus osoittautui tuottamattomaksi, hän myi sen ja palasi lähtöpisteeseen. Työt eivät keskeytyneet talvellakaan, sillä koko talven hän kaivoi valtauksellaan maata läjiksi, joista kevään tultua kulta huuhdottaisiin talteen. 

Kullankaivajien leiri Yukonjoella.
Kuva: Wikimedia Commons

Vasta keväällä Ville Kulju löysi todellisen kultasuonen. Maata kaivettaessa poimittiin pois vain suurimmat kultahiput. Suurin niistä oli peukalonpään kokoinen, mutta muut kullankaivajat löysivät jopa kananmunan kokoisia paloja. Kolmen kevätkuukauden aikana Kulju kaivoi kultaa kaikkiaan 17000 dollarin arvosta.

Vaikka maisemat Klondikessa muistuttivat paljon Pohjois-Suomen maisemia ja seudun venäjää puhuvat intiaanit olivat rauhallisia ja hyväntahtoisia, Ville Kulju ikävöi kotiin. Talven mittaan ikävä äityi niin pahaksi, että hän päätti lähteä kultakentiltä heti tilaisuuden tullen. Hän myi valtauksensa kumppanilleen 22000 dollarilla ja palasi ensimmäisellä laivalla San Franciscoon.

Heti alkajaisiksi kullankaivajien oli taitettava jalkaisin yli 50 kilometrin pituinen Chilkoot Pass
ja ylitettävä yli 1000 metriä korkea vuorenharjanne.
Kuva: Wikimedia Commons  

Mainareiden paluu kultineen herätti San Franciscossa huomiota - laivasta nousi joukko ruskettuneita, ruokkoamattomia ja riutuneita miehiä mukanaan painavat kantamukset. Ville Kuljulla oli säkissään peräti viitisenkymmentä kiloa kultaa. Kun seuraava kullankaivajien laiva saapui satamaan, huhu kultasaaliista oli jo tavoittanut kaupunkilaiset, ja laivaa oli odottamassa viisituhatpäinen väkijoukko.

Osan kullasta Ville Kulju muutti rahaksi ja lähetti Suomeen, osasta hän teetti rahapajassa 20 dollarin kolikoita ja kiinnitti yhden palan koristeeksi kellonperiin. Niin kuin kiehtoville tarinoille usein käy, myös Ville Kuljun tarina jäi elämään ja sai lisää väriä. K-G. Olinin Alaska-kirjassa Villen löytämä kananmunan kokoinen kultakimpale on kasvanut banaanin kokoiseksi. Kellonperien kultakoriste on puolestaan aikojen saatossa vaihtunut paikallisten puheissa kultaisiksi kellonperiksi.

Klondikessa tarjolla oli monenlaisia houkutuksia, ja moni sortui juomaan ja pelaamaan. Ville Kulju pysyi kuitenkin kaidalla tiellä ja palasi Suomeen. Kotiin päästyään hän raivasi itselleen ja perheelleen pellon ja pystytti Haapaveden Sulkakylälle talon. Maailmaa nähneenä miehenä hän oli aikaansa edellä ja rakensi ensimmäisenä paikkakunnalla taloonsa vesijohdon läheisestä lähteestä.

Moni moitti Ville Kuljua siitä, että tämä oli myynyt valtauksensa liian halvalla. "Enhän minä koko maailmaa lähtenyt noutamaan", hän kuittasi vaatimattomasti moitteet. 

Lähteitä ja lisää lukemista:
K-G. Olin: Alaska, Del 2, Guldrushen. Ab Olimex Oy och K-G Olin, 1996

Kylät Korkatin kainalossa - Ojakylän, Ristisenojan, Savikosken, Leppiojanperän, Korkatin ja Sulkakylän kyläkirja
Kotkan Uutiset, 2.12.1897

Salmetar, 4.12.1897, nro 45

Karjalatar, 9.12.1897, nro 140

Sanomia Turusta, 27.11.1897, nro 276

Suvi suloinen

Talvi oli niin kylmä, ettei moista ollut koettu liki neljäänkymmeneen vuoteen. Kaarle X Kustaa marssi yli Ison-Beltin. Saksanmaalla joet olivat niin paksussa jäässä, että paaston aikana syötiin lihaa, sillä kalaa ei saanut. Ihmiset paleltuivat hengiltä. Portugalissa ja Espanjassa kolmasosa karjasta kuoli nälkään. Suomessa sudet hyökkäilivät taloihin ja kevätkylvöt saatiin päätökseen vasta juhannuksena.

Vuoden 1695 talvi oli Pohjois-Ruotsissa ja Suomessa synkkä. Ihmiset vaelsivat maaseudulta kaupunkeihin saadakseen ruokaa, ja vielä kaksi vuotta myöhemmin, keväällä 1697, Tukholman kadut olivat täynnä kuolleita ja kuolevia.

Kylmän talven kääntyessä Gotlannissa kevääksi suuntasi kirkonmies Israel Kolmodin tapansa mukaan kävelyretkillään Hångerin lähteelle, vehreän lehdon keskellä sijaitsevalle vanhalle uhrilähteelle. Lähteen luona istuskellessaan hän loi sanat myös suomalaisten rakastamaan Suvivirteen. Tai näin ainakin oletetaan, sillä täyttä varmuutta tekijästä ei ole. Alun perin Suvivirsi oli rukous ja pyyntö siitä, että kylmä talvi viimeinkin loppuisi ja pellot ja luonto heräisivät jälleen henkiin. Kovin suurta apua ei rukouksista ollut, sillä seuraavana syksynä sato oli lähes olematon. Sanotaan, ettei sinä vuonna saatu pelloilta yhtäkään rukiin kortta.

Ruotsalaiset yhtä lailla kuin suomalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset ottivat virren "Een Sommarwisa" omakseen. Kun se ensimmäisen kerran käännettiin suomeksi vuonna 1698, pahimmat nälkävuodet olivat jo takana. Ehkä juuri siksi Suvivirsi vetosi myös suomalaisten tunteisiin - se herätti toivon tulevasta ja palautti mieleen muistot menneestä.

Israel Kolmodinin suvulla oli yhteyksiä myös Suomeen. Näytelmäkirjailijana tunnettu veli Erik Kolmodin opiskeli Turussa, ja hänet on haudattu Uskelaan. Sisaren kautta puolestaan päätyi Suomeen Wåhlberg-suku, joka asettui asumaan Oulun seudulle Muhoksen Laitasaareen. Tähän Wåhlberg-sukuun kuului muun muassa K. J. Ståhlbergin ensimmäinen vaimo Hedvig Wåhlberg.

Suurten nälkävuosien jälkeen sanoitusta on uudistettu niin Ruotsissa kuin Suomessa. Enää ei Suomessakaan lauleta vuoden 1701 virsikirjan mukaan, miten aurinko hautoo kuolleet eläviksi, sillä sanoitusta muutettiin 1860-luvulla ja uudelleen 1930-luvulla. Yksi 1860-luvun sanoitusehdotuksista oli turkulaisessa Tähti-lehdessä julkaistu versio, jota olen käyttänyt tämän kirjoituksen kuvituksena. Myös 2000-luvulla on kiivaasti keskusteltu uudistuksista, mutta siitä huolimatta Suvivirsi on mielestäni erottamaton osa kevättä ja koulujen kevätjuhlaa. Samoin kuin omina kouluvuosinani maakuntalaulu Kymmenen virran maa.

Lähteitä ja lisää lukemista:

Wikipedia, Den blomstertid nu kommer
Wikipedia, Suvivirsi
Israel Kolmodin
Hångers källa
Wikipedia, Hungersnöden 1695-1697
Wåhlberg-suku Suomessa
Wåhlberg-suku Muhoksella Laitasaaressa (sivusto kesälomalla)
Suvivirren sukupolvet
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia (Osa 2, Suuri nälänhätä)
Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska - Suuri nälänhätä Suomessa. Siltala, 2012.

Kuvalähde: Tähti, 4.6.1867

Historiallinen kuvaus Kajaanin läänistä

Kuninkaallisessa Turun akatemiassa (Kongliga Akademien i Åbo) ilmestyi vuosina 1642–1828 noin 4433 väitöskirjaa tai opinnäytettä. Yksi näistä on Erik Casténin vuonna 1754 kirjoittama maisterintutkielma Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer Cajanaborgs län (Historiallinen ja taloudellinen kuvaus Kajaanin läänistä).

Erik Castrén syntyi vuonna 1732 Paltamossa, valmistui ylioppilaaksi Turussa vuonna 1748 ja suoritti filosofian maisterin tutkinnon vuonna 1754. Pappisvihkimyksen jälkeen hän palasi vuonna 1755 syntymäkuntaansa kirkkoherran apulaiseksi ja jatkoi urallaan Pohjois-Suomessa.

Kun jokin aika sitten löysin Kansalliskirjaston digitaalisen aineiston joukosta paikallishistorioita käsittelevät opinnäytteet, päätin silkasta ammatillisesta uteliaisuudesta ryhtyä työhön ja kokeilla, onko 1750-luvun tieteellinen teksti ymmärrettävissä nykyruotsin pohjalta. Tuloksena syntyi tämä katkelma Erik Castrénin työstä. Suomennos alkaa tutkielman sivulta 8 eli luvusta 4 ja sisältää vain luvut 4, 5 ja 6. Tarkoitus on kuitenkin jatkaa suomennosta, kun aikataulut sen sallivat, sillä tutkielma sisältää myös mielenkiintoisen jättiläistarinan Kainuusta, tietoja Kajaanin linnan vaiheista sekä kuvauksen seudun asukkaiden ulkonäöstä ja luonteenlaadusta.

En ole pyrkinyt suomennoksessa kovin vakavasti tyylilliseen vastaavuuteen, sillä uskon, että nykylukija arvostaa enemmän viestin välittymistä kuin vanhahtavaa kieltä ja lauserakennetta.

Tutkielma alkaa juhlallisesti sanoilla Jeesuksen nimessä.
Kuva: Kansalliskirjaston digitoitu aineisto

Ei käy kieltäminen, että samoin kuin koko Pohjanmaata ovat ammoisina aikoina asuttaneet lappalaiset, myös tämän seudun varhaisimmat asukkaat ovat epäilemättä olleet lappalaisia. Sen voi varmuudella päätellä heidän jälkeensä jättämistä kylän- ja järvennimistä, kuten Katterma, Mikittä, Luajärvi (Luajerfwi) ja Lappajärvi (Lappajerfwi). Tätä väitettä tukee myös se, että asukkaat vieläkin saavat elantonsa esimerkiksi metsästyksestä ja eläinten pyynnistä, paljolti samoilla keinoilla kuin lappalaiset. Kuusamon Lappiin rajoittuvassa kyläkunnassa on ikimuistoisista ajoista hoidettu kesyjä peuroja, joita asukkaat lappalaisten tavoin käyttävät juhtana halutessaan helpommalla taittaa taivalta. Mutta milloin ja miksi lappalaiset ovat tämän seudun jättäneet ja oletetusti siirtyneet Kuusamoon, siitä ei ole luotettavaa tietoa.

Sittemmin tänne juurtunut kansa polveutuu Savosta ja Karjalasta, mikä voidaan osoittaa asukkaiden mukanaan tuomien suku- ja lisänimien, heidän murteensa ja pukeutumisensa avulla sekä karjalaisten runojen avulla. Lisäksi muistiinmerkintämme osoittavat kuningas Kustaa Vaasan mitä kunniakkaimman määräyksen tuoda seudulle uudisasukkaita Karjalasta ja Savosta sekä rannikolta. Määräyksen uudisti vuorostaan kuningas Kaarle IX, ja niin seutu sai entisestään lisää asukkaita Karjalasta ja Savosta.

Tavallinen kansa näillä main kertoo vanhaa tarinaa niin kutsutusta Metelinväestä eli rosvojoukosta, joka aikoinaan on näissä metsissä ja erämaissa elellyt. Monin paikoin kuuluu täällä olevan maassa suuria kuoppia eli luolia, joissa nämä ryövärit ovat asustaneet ja piileskelleet ja joista käsin ovat käyneet ryöstämässä ja murhaamassa kenet milloinkin ovat sattuneet kiinni saamaan. Seudun asukkailla ei kuitenkaan ole pienintäkään tietoa siitä, minkä sortin väkeä rosvot ovat olleet tai milloin ja miten kauan he ovat tekojaan tehneet ja tällä tavoin piileskelleet. Lappalaisten jälkeläisiä he eivät kuitenkaan ole olleet eivätkä myöskään venäläisiä, vaan kuten itse nimestä Metelinväki voi kenties päätellä, ovat he olleet kapinanlietsojia, jotka Suomessa nousivat kuningas Kaarle IX:ttä vastaan, kun tämä syrjäytti kuningas Sigismundin. Minulle on myös kerrottu, että Muhoksen kirkosta etelään, Oulun ja Limingan pitäjien rajalla, on vieläkin jäänteitä harmaakivestä muuratusta, linnoituksen kaltaisesta muurista, jonka sisällä tämä Metelinväki on tarinan mukaan pitänyt majaa. Mäkeä eli kukkulaa, jolla linnoitus on sijainnut, kutsuvat paikalliset Metelinvaaraksi. Sotkamon pitäjässä puolestaan on mäki, jota kutsutaan Metelinmäeksi ja jolla nämä ryövärit ovat vuosikausia piileskelleet. Loppujen lopuksi asukkaat olivat kuitenkin yhdistäneet voimansa, etsineet ryöväreitten luolat ja pesät sekä hävittäneet nämä yhdettömiin.

***

Kajaanin lääni sijaitsee Pohjanmaan pohjoisosassa ja käsittää Kajaanin kaupungin sekä Paltamon ja Sotkamon pitäjät. Näihin kuuluu varsin laajoja erämaita, jotka suurelta osin ovat asumattomia ja tuottamattomia. Aluetta rajoittaa idässä, etelässä ja lounaassa maanselkä, joka erottaa alueen idässä Venäjästä, etelälounaassa Karjalasta sekä etelässä ja lounaassa Savosta eli Kuopion ja Iisalmen pitäjistä. Tältä maanselältä saavat alkunsa lukuisat purot ja virrat, joista osa virtaa ensin Kajaanin lääniin, sitten Oulujärveen ja sieltä eteenpäin Pohjanlahteen, osa itään Venäjälle kohti Venäjän Kemiä ja Vienanmerta, osa etelään ja kaakkoon Pielisjärveen sekä osa etelään ja lounaaseen Iisalmen järveen (Idensalmi träsket). Myös rajankäynti tämän läänin ja edellä mainittujen naapureiden kanssa perustuu pääasiassa vesireitteihin, ja aivan erityisesti Venäjän kanssa, sillä venäläiset ovat uutterasti poistaneet ja raivanneet melkeinpä kaikki vanhat rajamerkit ja samalla tunkeutuneet vuoroin yhdelle, vuoroin toiselle metsäseudulle.

Tässä läänissä on useita korkeahkoja ja varsin pitkänomaisia mutta myös matalahkoja vuoria ja mäkiä, hiekkaharjuja, kukkuloita ja kumpareita. Enimmäkseen seutu on kuitenkin litteää ja tasaista, ja korkeimmiltakin kukkuloilta löytyy sellaista maata, jonka voi raivata ja muokata pelloksi. Myös siellä täällä esiintyvät kiviset mäet ja kiviröykkiöt voisi raivata viljelymaaksi. Monin paikoin esiintyy kuivia hiekkanummia (joilla toki on runsaasti tukkipuuta), alavaa maata ja laajoja, paikoin varsin hetteisiä soita, jotka tuottaisivat suurta hyötyä, jos ne asiaan kuuluvasti raivattaisiin. Likipitäen puolet seudun alasta vievät lukuisat järvet, jotka purkavat vetensä Oulujokeen, sekä lukemattomat lammet, joilla ei ole minkäänlaisia laskuojia.

***

Seudun ilmanala on raitis ja terveellinen. Tämän osoittaa erityisesti se, että seudulta löytyy lukuisia vanhuksia iältään seitsemästäkymmenestä kahdeksaankymmeneen. Paltamon pitäjässä on kaksi talonpoikaa, joista toinen kuuluu saavuttaneen 113 vuoden ja toinen 99 vuoden iän. Molemmat ovat vielä varsin terveitä ja reippaita. Jälkimmäisellä on elossa yhdeksänkymmentä lasta ja lastenlasta, ja kertoman mukaan hänen vaimonsa kuoli vain kahdeksan vuotta sitten kahdeksankymmenen ja muutaman vuoden iässä. Heidän ravintonsa ei juuri eroa muiden ravinnosta muutoin kuin että he ovat aina eläneet joltisesti vauraudessa ja ovat myös katovuosina saaneet satoa hengenpitimikseen joutumatta näin ollen elämään pelkällä parkkileivällä. Kuten lähes kaikki näillä seuduilla, he myös pitävät kovin maidosta, josta kesäisin säästetään suuri osa talveksi niin, että säästäväiset taloudet harvoin jäävät ilman hapatettua maitoa.

Vilutautia ei näillä seuduin tiettävästi esiinny, mutta sen sijaan kuumetauti sekä pistos ovat hyvin yleisiä ja kaatavat aika ajoin paljon väkeä.

Selvä todiste seudun terveellisestä ilmanalasta on asukkaiden sievoinen lisääntyminen, jota ei käy kiistäminen, jos verrataan vanhoja aikoja uuteen aikaan. Sanoinkuvaamattoman ankarina katovuosina 1695, 1696 ja 1697 kärsi tämä seutu nälänhätää, josta Pohjanmaan tälle osalle jäi kipeät tuntemukset ja joka karsi suuren osan väestöä. Sittemmin varsinkin vuosina 1716 ja 1717 ryssä murhasi ja vei mukanaan niin paljon väkeä, että vuonna 1725 oli näissä pitäjissä henkikirjojen mukaan ainoastaan 1243 henkeä. Sen jälkeen on väkimäärä 28 siunatun vuoden aikana kasvanut 2833 henkeen, kuten viimeinen, vuoden 1753 henkikirja osoittaa. Tämä siitäkin huolimatta, että varsinkin edellisten katovuosien 1731, 1737, 1739, 1740, 1741 ja 1742 täältä lähti paljon väkeä rannikolle. Myöskään vanhoja ja nuoria ei ole merkitty henkikirjaan.

Ote vuoden 1725 henkikirjoista.
Kuva: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Ote vuoden 1753 henkikirjoista.
Kuva: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Seuraavat syntyneiden ja kuolleiden luvut osoittavat väestön kasvavan vuodesta toiseen, sillä syntyneiden määrä ylittää kuolleiden määrän.

Syntyneet ja kuolleet Paltamon ja Sotkamon pitäjissä.
Kuva: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Vaikka väestönkasvu on lyhyessä ajassa ollut huomattavaa, on hyötyisää väkeä vielä valitettavan vähän. Ainakin kaksi kertaa nykyistä enemmän mahtuisi väkeä tälle laajalle seudulle. Aluksi työtä riittäisi maan raivaamisessa, minkä jälkeen voitaisiin ryhtyä muokkaamaan kaikkialla levittäytyviä soita sekä muuten parantamaan ketoja, sillä vain harvassa paikassa peltoa voidaan muuten ottaa viljelykseen. Näin elantonsa saisi täällä paljon nykyistä suurempi väkimäärä.

Lähteet:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, Historisk och oeconomisk beskrifning öfver Cajanaborgs-län (http://urn.fi/urn:nbn:fi:fv-12708)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli1640-1852: Erik Castrén. Verkkojulkaisu 2005 <http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=7435>. Luettu 15.5.2016.

Kauppa-Lopo

Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneeseen päin ja virnuutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin puolin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Vuonna 1889 aikakauslehti Valvojassa ilmestynyt Minna Canthin novelli Kauppa-Lopo synnytti todellisen polemiikin. Kirjailijan antama kuva kansasta oli inhorealistinen ja suorastaan pöyristyttävä. Kirjailijaa syytettiin "inhuuden ihantelijaksi", eikä hänen novellinsa ollenkaan sopinut kansakunnan kuvan rakentamiseen.

Kauppa-Lopo herätti huomiota myös Haapavedellä. Ei niinkään inhorealistisen kuvauksensa vuoksi vaan siksi, että eräs paikkakuntalainen tunnisti novellista itsensä. Ja ilmeisesti hänet tunnistivat tai ainakin epäilivät tunnistavansa myös monet muut, sillä novellin ilmestymisen jälkeen alkoivat juorut levitä.

Kauppa-Lopon esikuvana itseään piti työmiehen vaimo Loviisa Pellikka Haapaveden pitäjästä. Loviisa Pellikka ei itse ollut syntyisin Haapavedeltä, vaan hän oli muuttanut paikkakunnalle avioiduttuaan Leander Pellikan kanssa. Lapseton pariskunta asui Haapajärven kylässä, ja Haapaveden henkikirjoissa heidät on merkitty köyhien tilattomien joukkoon.

Loviisa Pellikka koki itsensä loukatuksi ja nosti syytteen Minna Canthia vastaan. Oikeudenkäynnissä hän kertoi saaneensa osakseen kaikenlaista solvausta ja häväistystä. Ihmiset osoittelivat häntä sormella ja uskoivat hänen syyllistyneen kaikkiin niihin törkeisiin asioihin, joita kirjassa kuvattiin. Ihmiset karttoivat paitsi häntä itseään myös hänen miestään, eivätkä he tahtoneet saada asuntoa tai työtä enää mistään.

Myös silloiset ihmiset janosivat skandaaleja. Oikeudenkäyntiä seuraamaan saapuneet kuvittelivat näkevänsä irvokkaan Kauppa-Lopon mutta joutuivat pettymään. Loviisa Pellikka oli siististi puettu, puhdaskasvoinen, vähän keski-iän ylittänyt vaimo, joka nuorempana oli ollut miellyttävä kasvoiltaan. Vaaterievuista, nuuskan ja tupakan likaamista kasvoista tai suurista, siivottomista töppösistä ei ollut jälkeäkään. Toki hän vaikuttaa olleen yksinkertainen, ehkä hieman viinaan mieltynyt maalaiseukko.

Minna Canth epäilemättä yhdisteli novellissaan useita tosielämän tapahtumia ja monien todellisten henkilöiden piirteitä, mutta ehkä Loviisa Pellikan epäilyksissä sittenkin oli perää. Minna Canthin tyttärelleen Ellille kirjoittamista kirjeistä voi rivien välistä lukea, että Loviisa Pellikka ja Minna Canth tunsivat toisensa jo ennestään. Ehkä Loviisa tosiaan kierteli toreilla ja markkinoilla, ainakin hän Haapaveden henkikirjojen mukaan matkusteli vuosisadanvaihteen tienoilla Pohjois-Suomessa Tornion suunnalla. Ehkä hänet jopa tunnettiin nimellä Kauppa-Lopo.

Ja hän itki, - itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen. 

Näin päättyy Kauppa-Lopo. Ehkä näin tunsi myös Loviisa Pellikka, joka pillahti itkuun oikeuden edessä, kun hänen Minna Canthia vastaan esitettämänsä syytteet kumottiin.


Lähteitä ja lisää lukemista:

Canth, Minna: Kauppa-Lopo.
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Otava, 2014.
Minnan salonki / Minna Canthin kirje tyttärelleen Ellille 25.10.1890
Kaiku 1.11.1890 / Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Savo 8.11.1899 / Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Digitaaliarkisto, Haapaveden henkikirjat vuosilta 1895, 1900 ja 1905.

H. M. Keisarin julistuskirja

15. helmikuuta 1899 Nikolai II antoi säädöksen, jonka mukaan Suomen valtiopäivillä oli vain neuvoa-antava rooli eikä niiden kielteinen lausunto enää estäisi lakien voimaanastumista Suomessa. Tämä säädös tunnetaan helmikuun manifestina, ja sen katsotaan aloittaneen ensimmäisen sortokauden.

18.2.1899 Suomalainen Wirallinen lehti

Manifesti herätti suomalaisissa suurta vastustusta, ja jo alle viikon kuluttua sen antamisesta päätettiin kerätä kansalaisten joukosta adressi, jonka lukuisat allekirjoitukset osoittaisivat, miten laajaa tyytymättömyyttä Suomen perustuslakien loukkaaminen aiheutti. Alle kahdessa viikossa ympäri Suomen kerättiin allekirjoituksia yli puoli miljoonaa. Lukumäärä oli melkoinen, sillä Suomen väkiluku oli tuolloin 2,5 miljoonaa ja liikenneyhteydet kehnot.

Oulaisissa suuri adressi keräsi kaikkiaan 761 allekirjoittajaa, joiden osuus koko kunnan väkiluvusta oli 15,9 prosenttia. Haapavedellä allekirjoittaneita oli huomattavasti enemmän, yli 1100 henkeä. Sitäkin aktiivisemmin listoja kerättiin ja allekirjoitettiin Kärsämäellä, missä adressin allekirjoitti yhteensä 1212 kuntalaista.

Ollilanperän väkeä Haapavedeltä

Allekirjoitusten keräämisen jälkeen jokaisesta kunnasta valittiin valtuutetut viemään nimilistat ensin Helsinkiin ja sieltä Pietariin. Oulaisten edustajaksi valittiin Juho Raudaskoski ja Haapavedeltä Isak Vahe, joka myöhemmin toimi kuntakokouksen varapuheenjohtajana ja kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Yhteensä viidensadan miehen lähetystö kokoontui 11.-13. maaliskuuta 1899 Helsinkiin ja jatkoi sieltä junalla Pietariin.

Torstaiaamuna 16. maaliskuuta Pietarissa Suomen asemalla odotti tulijoita iso joukko poliiseja. Poliisiprefekti lähetti tulijat kaupungin päällikön puheille, joka kielsi "prosessioonissa kulkemisen" mutta antoi luvan pitää suomalaisessa kirkossa jumalanpalveluksen, esiintyä viidenkymmenen hengen deputatsioonissa ja pyytää kaikille viidellesadalle audienssia. Perjantaina 17. maaliskuuta suomalaisten tunnelma oli edelleen hyvä, luottavainen ja rohkea, ja edustajat kiertelivät jumalanpalveluksen jälkeen pieninä joukkoina Pietarin kirkkoja katselemassa. Lauantaina 18. maaliskuuta lähetystön jäsenet kokoontuivat odottamaan pääsyä keisarin puheille, mutta keisari vastasi seuraavasti:

22.3.1899 Louhi

Lähetystö joutui palaamaan tyhjin käsin Helsinkiin, missä rautatieasemalla oli vastassa suuri väkijoukko laulaen Maamme-laulua. Illalla Seurahuoneella järjestettiin juhlaillallinen, johon lähetystön jäsenten lisäksi osallistui viisisataa vierasta.

Suuri adressi löytyy kokonaisuudessaan digitoituna Digitaaliarkistosta. Suku- ja paikallishistorian harrastajan kannalta adressi on mielenkiintoista luettavaa, sillä allekirjoituksen yhteyteen merkityt ammatit ja tittelit antavat hyvän kuvan alueen sosiaalisesta rakenteesta. Sekä Oulaisissa että Haapavedellä ehdottomasti suurin elinkeino oli maanviljelys, mutta Haapavedellä vaihtelua tuovat kansanopiston oppilaat ja entiset sotilaat, jotka Oulaisista puuttuvat lähes kokonaan. Koska allekirjoituksia kierrettiin keräämässä ympäri kyliä, adressin avulla voi ehkä päätellä, keitä milläkin alueella asui. Toki jo pelkästään omakätiset allekirjoitukset yli sadan vuoden takaa ovat kiehtovaa selattavaa.

Lähteitä ja lisää lukemista

Suuren adressin allekirjoittaneet lääneittäin

Wikipedia

Suomalainen Wirallinen Lehti, 18.2.1899 / Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Suuren lähetystön jäsenet, Päivälehti 21.3.1899 / Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Suuren lähetystön matka, Louhi 22.3.1899 / Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Turunen, Harri: Oulaisten historia. Oulainen, 1986.

Tommila, Päiviö: Suuri adressi 1899. WSOY, 1999.

Haapavesi Badhus Ab

Haapaveden kylpylaitos.
Kuva: Haapaveden kotiseutuarkisto

Puhdasta vettä, virkistäviä hoitoja, leppoisaa seurustelua vehmaskoivujen ja leppien siimeksessä lämpimänä kesäpäivänä.

Näillä mielikuvilla markkinoitiin aikoinaan Suomen pohjoisinta höyrykylpylaitosta, vuonna 1887 perustettua Haapaveden kylpylää. Tämä raamatullisen nimen Bedesta (!) saanut kylpylaitos oli Haapavedellä piirilääkärinä toimineen Konrad Relanderin ansiota, sillä tuore piirilääkäri oli erityisen paneutunut sairauksien ennaltaehkäisyyn sekä raittiin ilman ja hygienian merkitykseen.

Elettiin hermostuneisuuden aikaa. Höyry- ja sähköaikakauden varsinkin isoihin kaupunkeihin juurruttama tauti vaivasi ihmisiä niin, että hermot olivat kuin jännitetyt langat. Piirilääkäri Relanderin mukaan syynä tautiin oli aikakauden levoton, niin kiireinen toimeliaisuus kaikilla työnaloilla, ettei ihmisille jäänyt hetkeksikään rauhaa. Päivät kuluivat kuumeen tapaisessa työssä, eikä pyhäpäivinäkään tuntunut olevan tilaisuutta lepoon. Suomen terveydenhoito-lehdessä Relander muistuttikin, että viikon seitsemästä päivästä tuli yksi päivä käyttää lepoon.

Oulun ilmoituslehti 8.7.1892

Ja lepoa ja hoitoa Haapaveden kylpylaitos tarjosi, samoin kylmiä ja lämpimiä lääkekylpyjä yhdeksän Suomen markan viikkohintaan. Seuraavilta viikoilta hinta putosi jo seitsemään Suomen markkaan. Toiminta alkoi varsin verkkaisesti, ja vielä vuonna 1895 sanomalehti Kaiku kertoi kylpylässä olleen kesän aikana kylpijöitä vain Haapavedeltä ja lähikunnista. Yksi vieras oli kuitenkin saapunut Oulusta asti. Vielä seuraavana kesänä 1896 Kaiku uutisoi kylpylaitoksen jäävän vuosi vuodelta unohduksiin. Siitä huolimatta kylpylaitos tuotti mukavasti, sillä kesäkaudella 1890 se jakoi sanomalehti Louhen mukaan osakkailleen voittoa 18 prosenttia.

Aluksi Bedesta eli Haapavesi Badhus Ab toimi Onnelan talossa, mutta ilmeisesti jo samana kesänä valmistui arkkitehti Wivi Lönnin suunnittelema kylpylärakennus Pyhäjoen saareen, joka on merkitty karttoihin ajasta riippuen Pirkkolansaarena tai Karjalansaarena. Ajan mittaan saaren nimeksi kuitenkin vakiintui Kylpyläsaari. Kylpyläsaareen vieraat eivät kuitenkaan majoittuneet, vaan he vuokrasivat huoneita paikkakunnan asukkaiden kodeista. Ainakin Sofia Kinnunen, leipuri Haapaveden kirkonkylästä, tarjosi vuokralle kahdesta kolmeen hyvin kalustettua huonetta joko ylläpidon kanssa tai ilman. Muualla asuvat saivat halutessaan leipuri Kinnuselta myös ruokahuollon.

Kaiku 29.6.1894

Aikakauden kylpylät tarjosivat mitä eksoottisimpia hoitoja, joihin kuuluivat niin tärpättikylvyt kuin radiumpitoisen veden nauttiminen sisäisesti. Haapaveden kylpylaitos pitäytyi kuitenkin hellävaraisemmissa hoitomuodoissa ja tarjosi hermoheikkoisille ja kolotustautisille suola-, männynhavu- ja hiilihappokylpyjä niin puoliammeessa kuin tavallisessa ammeessakin. Havukylpyjä valmistettiin sekoittamalla kaksi ämpärillistä siivilöityä havunneulasvettä ja kappa tai puolitoista suolaa. Näin kylpyvesi vaahtosi "kuin paras sahti", minkä seurauksena ruokahalu kasvoi ja terveys parani.

Kaiku 22.5.1907

Kylpylä oli varteen otettava paikka jos jonkinnäköisen kolotuksen hoitoon, sillä 1800-luvun lopulla sairaalat olivat kaukana ja lääketieteelliset hoitomuodot vielä varsin kehittymättömiä. Niinpä pienikin vaiva saattoi äityä pahaksi. Vuoden 1892 vierasluettelon perusteella näyttää kuitenkin siltä, että sairaiden sijasta kylpylää suosivat paikkakunnan silmäätekevät ystävineen ja sukulaisineen, sillä kylpylään oli ilmoittautunut ennen kaikkea oman paikkakunnan väkeä, muun muassa kauppias
J. Väänänen, tohtori Relander rouvineen, kauppias Törnqvist rouvineen, rovasti Pöyhönen ja henkikirjuri Levonius perheineen.

Kylpylaitoksen kulta-aikaa näyttää olleen 1910-luvun taite. Vuonna 1909 kylpylävieraita saapui enimmäkseen Oulun ja Vaasan lääneistä, mutta joukkoon mahtui myös rouva Ida Moilanen Rovaniemeltä, rouva Ellen Jung Lappajärveltä, neiti Andelin Kemistä, neiti Elvira Boije Vaasasta, postinhoitaja Heurlin ja rouva L. Heurlin Uudestakaarlepyystä sekä neiti Rosa Jung Helsingistä. Kesän 1909 kaukaisin vieras oli kaiketi taiteilija J. Koskelo Berliinistä. Kesän 1910 aikana kylpylässä kävi 121 vierasta 32 paikkakunnalta. Kattavia luetteloita kylpylävieraista sanomalehti Kaiku julkaisi ainakin 25.7.1892, 29.7.1908, 14.7.1909, 20.8.1909 ja 15.8.1910.

Kylpylä epäilemättä toi pienelle paikkakunnalle suuren maailman tuntua, sillä jo vuonna 1893 kylpylässä toimi masöörina maisteri Akseli M. Hellstén. Toisin kuin sanomalehti Kaiku uutisoi, Hellstén ei ollut maisteri, vaan hän keskeytti aloittamansa lääketieteen opinnot, palasi Haapavedeltä Helsinkiin ja perusti Suomen Kansanomaisen Hieromaopiston. Hieromaopisto jatkoi yhteistyötään Haapaveden kylpylaitoksen kanssa, ja vuonna 1908 koulun kasvatit neiti Hilma Syrjänen ja neiti Lydia Soini työskentelivät Haapavedellä hierojana ja kylvettäjänä. Hierojien ja kylvettäjien lisäksi kylpylän palveluksessa toimi vähintään yksi lääkäri.

Vaikka kylpylät nousivat Suomessa 1920- ja 1930-luvulla ennennäkemättömään kukoistukseen, Haapaveden kylpylaitoksen vetovoima hiipui hiljalleen 1920-luvun lopulla. Ehkä syynä oli kylpylän palveluita aktiivisesti hyödyntäneiden paikkakuntalaisten ikääntyminen ja poismuutto. Ehkä ulkopaikkakuntalaiset kokivat liikenneyhteydet vaivalloisiksi. Ehkä kylpylöitä oli jo liikaakin - lähiseudulla oli kylpylöitä ainakin Ylivieskassa, Haapajärvellä, Kokkolassa, Runnilla, Raahessa ja Oulussa, joten valinnanvaraa oli riittämiin. Vielä ennen kuin Haapaveden kylpylaitos sulki ovensa, arkkitehti Wivi Lönn ehti vuonna 1923 laatia muutospiirustukset, jotka tätä nykyä löytyvät Arkkitehtuurimuseon arkistosta.

Wivi Lönnin muutospiirros vuodelta 1923.
Kuva: Arkkitehtuurimuseo

Wivi Lönnin muutospiirros vuodelta 1923.
Kuva: Arkkitehtuurimuseo

Arkistoihin kylpylästä ei ole jäänyt montakaan jälkeä. Edes sen perustamiskokouksen pöytäkirjaa ei ole enää tallella. Vuonna 1909 yhtiö yritti rekisteröidä kaupparekisteriin nimen Haapaveden kylpylaitos osakeyhtiö, mutta päätös oli kielteinen, koska yhtiö oli perustettu nimellä Haapavesi Badhus aktiebolag. Yhtiö ei koskaan virallisesti lopettanut toimintaansa, vaan se poistettiin rekisteristä vasta vuonna 1980.

Kuva: Haapavesi Badhus Ab / Kansallisarkisto

Lähteitä ja lisää lukemista

Arkkitehtuurimuseo
Kansallisarkisto: Haapavesi Badhus Ab
Liisa Suvikumpu, Suomalaiset kylpylät - Kotimaisen kylpyläkulttuurin historiaa. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014.
Wikipedia - Axel Mauri Hartea, ent. Hellsten

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot:
Suomen terveydenhoito-lehti 1.1.1890 nro 5. Hermoheikkous ja lepopäivä, kirj. Konr. Relander.
Laatokka 20.8.1887
Kaiku 15.5.1888
Louhi 8.5.1891
Oulun ilmoituslehti 8.7.1892
Kaiku 25.7.1892
Kaiku 13.5.1893
Kaiku 29.6.1894
Kaiku 24.7.1895
Kaiku 5.8.1896
Kaiku 22.5.1907
Kaiku 15.6.1908
Kaiku 29.7.1908
Kaiku 14.7.1909
Kaiku 20.8.1909
Kaleva 30.4.1910
Kaiku 15.8.1910